Mies tietysti rellesti eilenkin aika myöhään, mutta pysyi sentään tolpillaan. Se tuli siinä illan aikana taas jutelleeksi kaikenlaista. Se muuten tippa linssissä pyysi minua tulemaan pois täältä, koska ei kestä olla ilman minua siellä. Tietysti se jutteli paljon muutakin, mutta enhän minä ottanut sitä kovin tosissani sen humalatilan takia. Myöntelin vain siinä, koska tuskinpa se olisi hyvääkään tykännyt, jos olisin tuhahtanut tai sanonut, että vitut. Mies ihmetteli, onko minun täällä Kotipuolessa olemiseni omasta taloudellisesta tilanteestani kiinni. Se oli myös sitä mieltä, että jos niin on, niin kyllähän me voidaan samaakin leipää syödä. Samalla se jutteli siitä, miten meidän edelleenkin sen mielestä pitäisi muuttaa kerta kaikkiaan saman katon alle. Minä se vain myöntelin edelleen että juu juu, arvellen samalla että Mies ei seuraavana päivänä kuitenkaan edes muista mitä on jutellut.

Mutta palataanpa siis siihen, että kovasta humalastaan huolimatta Mies oli juonut loppujen lopuksi ilmeisen nätisti, koska se tosiaan pysyi ihan pystyssäkin. Sehän nyt oli sentään jotain. Minua kuitenkin huolestuttaa tuo sen alkoholinkäyttö. Herranen aika, se hyppäsi yöllä peräti auton rattiinkin ja ajeli sillä sitten kotiinsa. Pitkä matkahan tuosta kyseisestä paikasta ei sinne Miehen asunnolle ole, mutta olin kuitenkin aika huolestunut. Varoittelin siinä Miestä humalassa ajamisesta ja yritin saada sitä muuttamaan mielensä – eikö taksikin olisi kulkenut? Mies kuitenkin vastasi, ettei nyt ole rahaa ajella taksilla ja että kyllä hän tiellä pysyy. Minä aikani nalkutin ja luovutin. Kyllä se tiellä pysyi, onneksi.
 
Minä en muuten ymmärrä tuota humalassa ajamista. Miehelläkin on totta kai ajokortti, mutta ei se näy sitä paljoa ajattelevan. Minulla itselläni on sellainen periaate, että humalassa ei hypätä auton rattiin. Kävellään sitten ennemmin, jos ei ole mitään muuta vaihtoehtoa päästä pois sieltä, missä on. Jos on rahaa, niin tilataan taksi. Mutta autoa ei ainakaan ajella. Siinä riskeeraa oman ajokorttinsa – ja sitä paitsi oman henkensäkin saattaa riskeerata. Ei sitä niin tiedosta, kuinka humalassa on, luulee vain että kyllä sitä autolla pystyy ajamaan vaikka ei tuo näkyväisyys muuten olisikaan tarkimmillaan.
 
Tänään Mies sitten vihdoin ja viimein jäi sairastamaan krapulaa kotiinsa. Se soitti minulle aamulla, en oikein tiedä mihin aikaan, ja herätti minut. Sen oli kuulemma aivan pakko soittaa minulle, koska sillä oli niin paha olo. Minusta oli ihan mukavaa, että se soitti minulle, kun ei enää ollut päissäänkään. Vaihteeksi mukava kuunnella selväpäistä puhetta senkin suusta. Sen mielestä minä kuulostan muuten unisena ihanalta. Naurahdin ihan unesta sekaisin, että justiinsa juu. Sovimme sitten, että minä soitan Miehelle, kun olen heräillyt unosiltani paremmin. Minä jatkoin tuossa sitten uniani aika pitkälle päivää kohden, ja päädyin lähtiessäni koiran kanssa lenkille soittamaan Miehelle toisen puhelun.
 
Puhelun aikana Mies valitteli krapulaansa ja minä ehdin sitten sanoa sille, että minusta sen kannattaisi välillä alkaa rauhoittumaan. Mies totesi itsekin, ettei tuo hänen touhunsa enää ole kovin normaalia, kun kolmekin päivää noissa merkeissä vierähtää. Minä olin samaa mieltä sen kanssa, ja myös toin sen ilmi kuitenkaan sen kummemmin psyykkaamatta tai alkamatta haastaa riitaa. Minä en muistuttanut sitä sanallakaan siitä, mitä se eilen illalla jutteli. Muistaa jos muistaa, tietää jos tietää. Asia on kuitenkin niin, että vaikka Mies sisimmässään haluaisi mitä, niin sen pitäisi ensin muuttaa elämässään pari asiaa ja sen jälkeen alkaa vasta suunnittelemaan niitä muita asioita. Tämä on fakta, jonka se taitaa itsekin tietää. Juttelimme jonkin aikaa, kunnes Mies päätti alkaa nukkumaan krapulaansa pois. Minä lupasin soittaa sille myöhemmin. Luulenpa, että se aika on tässä ihan kohta…