Voiko tai saako leikistä suuttua? Missä menee rajat siihen, millaista leikinlasku saa olla ja millaisesta leikinlaskusta ei tarvitse pitää? Missä kulkee raja, milloin leikistä saa suuttua?

Sanottakoon nyt heti aluksi, että en ole mikään tosikko, jonka suupielet nousevat vain kaksi kertaa vuodessa, ja silloinkin lähinnä vahingossa. Minä pidän huumorista, ja ajattelen itse olevani ainakin melko huumorintajuinen ihminen. Kenties joku voisi pitää huumorintajuani vähintäänkin omituisena, mutta sittenpä taitaisi löytää kokonaisen suvullisen omituisen huumorintajun omaavia ihmisiä.
 
No. Tuossa muutama postaus sitten kerroin saattavani suuttua jo yhdestä Miehen sanomasta sanasta. Tällä kertaa tuohtumukseni aiheutti kokonainen lause, jonka Mies päätyi kuittaamaan leikinlaskuksi huomattuaan närkästyneisyyteni. Minä taas päädyin hiljaisuuteen ja niukkasanaisuuteen, vaikka mieleni olisi tehnyt kysyä, että mitähän Mies äskeisellä heitollaan ”Puolet leikistä on aina totta” mahtoikaan sitten tarkoittaa, jos kerran tämä suuttumukseni aiheuttanut vitsi tuli päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
Keskustelimme siis Miehen kanssa niitä näitä. Emme riidelleet, itse asiassa katsoimme kumpainenkin Subilla alkanutta uutta sarjaa, joka osoittautui ihan hyväksi sarjaksi. Puhuimme kaikesta muustakin täysin tavallisesta. Huomasimme, että Juhannus on vain reilun kolmen kuukauden päästä, ja mietimme, mitä silloin tehtäisiin. Mies puhui Kalajoesta, mutta minä en oikein tiedä. Eikä kai vielä tarvitsekaan, sillä Juhannussuunnitelmat eivät ole tämän postauksen pääkohtaa lähelläkään.
 
Kuinka ollakaan, juttutuokiomme luisui hieman niin sanotuille sivuraiteille. Yllättäen Mies kysyi, saisiko olla minulle rehellinen. Kohautin olkapäitäni, ja myönnyin rehellisyyskysymykseen ihan ilomielin. Mikäpä siinä, jos toinen on rehellinen. Mies pyysi vielä, etten suuttuisi. Kohautin taas olkapäitäni, ja lupasin olla suuttumatta. Tuskinpa sieltä mitään kovin kamalaa on tulossa, koska aloitus ei ainakaan siltä kuulostanut. Mitenpä minä olisin voinut tietää, mitä on tulossa? Täysin vakavalla naamalla Mies sitten pokkana sanoo, että kyllä hän oikeasti on kiinnostunut eräästä naispuolisesta ystävästäni seksuaalisessa mielessä.
 
Minä siinä sitten haavi auki mietin, mitä oikein Miehelle vastaisin. Mieleeni ei todellakaan ensimmäiseksi tullut leikinlasku. Ainakaan Mies ei lausahduksensa jälkeen räjähtänyt nauruun, eikä muutenkaan käyttäytynyt niin, kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen huumorinkukan tekele.
 
Saatuani monttuni vihdoin ja viimein vaivalloisesti auki tokaisin, että Miehen täytyy sitten ilmeisesti mennä toteuttamaan halujaan. Kuultuaan sanani Mies kysyi, että sitäkö mieltä minä olen. Tokaisin siihen, että kyllähän se aina kannattaa, jos kerran on niin kovat halut. Oltuaan hetken hiljaa Mies totesi, että ”No nyt se suuttui”, tarkoittaen siis minua. Hetken päästä se vielä tuumaili, että kylläpä minä suutun helposti.
 
Väitin tietysti vastaan. Enhän minä suuttunut, sanoin vain, että kyllä kai se kannattaa toteuttaa halujaan, jos kerran on niin kiivaita sellaisia, että niistä pitää tuolla tavoin avautua. Tässä vaiheessa Mies sitten sanoi laskeneensa vain leikkiä, ja kutsui minua tosikoksi.
 
No juu. Ehkä minä sitten olen tosikko, kun en ymmärrä tuollaista huumoria. Mutta mitä minun sitten olisi pitänyt ajatella kuullessaan moinen kommentti Miehen suusta?  Kiittää Miestä hyvistä nauruista ja kannustaa häntä ryhtymään stand up - koomikoksi? Hyppiä riemusta, lyödä käsiäni yhteen ja saada suorastaan hysteerinen naurukohtaus? Kenties tyrskähdellä satunnaisesti vieläkin asialle, koska se vain oli niin hauska?
 
Ihan tuollainen huumori ei minuun uppoa. Sanotaan, että ”Se on ihan höpö joka leikistä suuttuu”, mutta miten lienee tässä tapauksessa? Kuinka moni muu tunnistaisi tuon huumoriksi, kuinka moni alkaisi koko sydämestään nauramaan kuullessaan moista puhetta?
 
Luulen, että harvassa ovat nekin yksilöt.
 
Tiedän tietenkin, että ystävättärellä ja Miehellä ei ole sen kummempaa tekemistä keskenään. Luulen myös, että Mies saattoi ihan sulaa uteliaisuuttaankin laukoa moisen kommentin; katsoakseen, kuinka minä reagoin asiaan. Se olisi Miehen tapaista, vaikka ei hän sitä niinkään usein harrasta.
 
Oli miten oli, olenko minä nyt tehnyt taas jonkun maailmanluokan virheen olemalla tosikko? Jaa-a, sitä ei moni tiedä, harva arvaa, ja lopuille ei kerrota. Kaikki aikanaan, ei makeaa mahan täydeltä, ja niin edelleen.
 
Tämän aivosolujen kiivasta käyttöä aiheuttaneen heiton jälkeen olin siis melko vaisu ja vähäpuheinen. Jotakin Miehelle kyllä juttelin, mutta sävyni taisi kuitenkin olla jo pilalla tälle päivää. Tai yötä, mikä nyt sitten onkaan. Tottahan toki Mies huomasi sen, ja ihan arvuuttelemattakin tiesi, mikä minua tällä kertaa vaivaa. Vaisumman sanojen vaihdon jälkeen Mies kysyi, pitäisikö tässä ruveta nukkumaan. Myönsin, että se olisi kannattavaa. Mies toivotti hieman anteeksipyytävällä äänellä, että ”Hyvää yötä ja nuku hyvin.” Hän vielä kysyi sovittelevaan sävyyn, että kuulinko mitä hän sanoi.  Kerroin kuulleeni, ja toivotin myös hänelle hyvää yötä ja kauniita unia.
 
Mieleni teki lisätä loppuun jotain siitä, että hän on minulle kuitenkin tärkeä. Aukaisin suuni, mutta en saanut sanottua sitä, mitä olin aikonut. Miksi? Mikä minua aina estää?
 
Ps. Huomasin ennen suuttumistani Miehessä erään asian, joka on tullut esille äärimmäisen harvoin. Hän on sittenkin hieman mustasukkainen minusta. Jos tämä olisi arvostelu, antaisin siitä Miehelle ehdottomasti plussaa.