Niin, Miehellä on salaisuus. Eilettäin se aiheutti minulle taas ylimääräistä stressiä ja sydämentykytyksiä. En nimittäin millään saanut häntä puhelimella kiinni. Kävimme päivällä muutaman kymmenen sekunnin mittaisen sananvaihdon, joka koostui lähinnä siitä, että sovimme soittelevamme myöhemmin. Ja sitten myöhemmin, kun minä koetin soittaa, Miehen puhelin oli suljettuna.

Tyrmistys. Melkein epäuskoinen voihkaisu. Miehen puhelin ei ole oikeastaan koskaan suljettuna, ja yleensä vain silloin, kun akku loppuu. Ja akku loppuu yleensä silloin, kun Mies on päättänyt vaihtaa viihteelle eikä ole muistanut eikä kenties ymmärtänytkään panostaa puhelimensa virtatilanteeseen.
 
Päätin yrittää soittaa Miehelle myöhemmin, ja koetin keksiä muitakin järkeviä syitä, miksi sillä olisi puhelin suljettuna. No, jos se on vaikka elokuvissa, niin kuin silloin kerran. Silloinkin hermoilin aivan turhaan, mutta mistäpä minä olisin voinut tietää, kun se ei mitään silloinkaan ilmoittanut. Tai jospa se ei olekaan vaihtanut viihteen puolelle, ehkä se on vain kylässä jossakin, eikä siksi ole kiinnittänyt puhelimeensa huomiota.
 
Kului tunti, yritin taas soittaa Miehelle. Edelleen linjalla huusi automaattiääni, joka kertoi puhelimen olevan suljettuna. Hämmennykseni kasvoi vain entisestään, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Vähemmästäkin siinä hämmentyy, jos toinen yhtäkkiä lykkää puhelimensa kiinni siitä mitään etukäteen ilmoittamatta. Mutta hetkinen, eihän mitään ole oikeasti sattunut? Kai Mies nyt kuitenkin osaa pitää huolen itsestään? Ei kai se vain ole mennyt tekemään mitään typerää? Ei Mies ole sellainen, ei, miksipä hän yhtäkkiä saisi jonkun typerän päähänpiston? Mitä ihmettä minä oikein edes mahdan ajatella? No voi voi, kun en oikein itsekään tiedä, mitä tarkoitan, mutta kuitenkin – se päähänpisto?
 
Vastausta en saanut. Yritin vielä yhden aikaan yölläkin soittaa Miehelle, kuitenkin valitettavasti tuloksetta. Nukahdin ajatellen, että turha minun on stressata. Kaipa minä saan Miehen kiinni ennemmin tai myöhemmin. Täytyy vain toivoa, ettei mitään vakavaa ole sattunut.
 
Aamulla heräsin melko aikaisin, ja otin asiakseni soittaa Miehelle siinä puolen päivän kieppeillä. Tällä kertaa pyyntöni oli jossain kuultu, ja puhelinkin hälytti ihan normaalisti. Tällä kertaa Mies myös vastasi puhelimeen, ja kuulosti kyllä ihan omalta itseltään. Tietysti melkeinpä ensimmäiseksi minä kysyin Mieheltä, missä ihmeessä hän oikein oli ollut, kun häntä ei saanut puhelimella kiinni sitten millään. Mies vastasi seuraavalla tavalla, josta ainakaan minä en saanut mitään tolkkua: ”Mä olin, no, olin. Piti olla puhelin kiinni. Kerron sitten myöhemmin.”
 
Hämmennyin; mitä ihmettä, mikä se sellainen paikka on, jossa puhelin pitää olla kiinni? Jos Mies olisi mennyt esimerkiksi sairaalaan katsomaan jotakin ihmistä, kai hän olisi siitä minulle edeltäpäin maininnut. Ja tuskinpa Mies kuitenkaan vietti sairaalassa alkuiltaa ja seuraavaa yötä? Missä ihmeessä se oikein on ollut, ja miksei se voi muka kertoa minulle nyt? Ehkä se on sellaisessa paikassa, ettei se oikein viitsi alkaa selvittämään kaikkia asioitaan. Mutta silti, miksei se voi edes vihjaista mitään siihen suuntaan? Eikö se ymmärrä, että minä olen ollut siitä huolissani? Putkassako se perkele on ollut?
 
Ja taas kerran, niin valitettavaa kuin se onkin, on todettava, että en saanut suutani auki lähellekään toivotulla tavalla. Mies ei ainakaan minun toimestani tullut tietämään, että olin ollut huolissani hänen puolestaan. Mies ei ole vieläkään kertonut minulle eilisestä sanaakaan, enkä minä ole edes kysynyt. Mitäpä turhaan, jos toinen ei itsekään älyä aukaista suutaan, vaikka varmaan tietää, että odotan häneltä edes jonkinlaista selitystä.
 
Olisi pitänyt tiuskaista Miehelle vastaukseksi silloin päivällä nasevasti, että ”No, eipä se kyllä oikeastaan mulle kuulukaan”.