Harrastuksista puhutaan yleensä hyvin positiiviseen sävyyn, paitsi tänään ja tässä tapauksessa. Miehellä on nimittäin uusi harrastus. Tai ei nyt tietenkään voida puhua harrastuksesta siinä merkityksessä, mitä se yleensä on. Nyt ei puhuta kirjallisuuden tai musiikin tai vaikkapa liikunnan harrastamisesta, joka toistuu täsmällisesti kerran tai muutaman per viikko. Nyt voidaan puhua harrastuksesta vaikkapa tämän illan projektina.

Soitin Miehelle ja kerroin olevani edelleen täällä missä olenkin. Mies sanoi arvanneensa asian. Mietin hieman, miksi Mies kuulostaa jotenkin niin… no, ei niin tavalliselta Mieheltä. No, asia valkeni minulle kyllä aikanaan.
 
Me siis juttelimme niitä näitä. Aloin puhumaan siitä, kuinka kuitenkin voisin tänä iltana tai sitten huomenna aamusta tulla pois. Tähän Mies vastasi, että olisi hyvä, jos tulisin. Kysyin totta kai sulaa huomionkipeyttäni, onko Miehellä muka ikävä minua. ”Muka”, Mies tuhahti jatkaen kysymyksellä siitä, mistä minä tuon mukan lauseeseeni oikein sain. Lisäksi Mies totesi, että eiköhän nämä asiat pitäisi tietää kysymättäkin. Myönsin, että näin voi toki olla, mutta puolustelin kysymystäni sillä, että silti näitä asioita on ihan hyvä kuulla aina välillä.
 
Hetki melkein hiljaisuutta, taustahälyn kuuluessa sieltä, missä Mies oli. Yhtäkkiä Mies sanoi, että olisi muutenkin hyvä, jos tulisin. Hän tarvitsee kaiken lisäksi kuskinkin. ”Vai kuskin”, minä tuhahdan, kuitenkaan vielä täysin tajuamatta Miehen senhetkistä olotilaa, olinpaikkaa tai tilannetta. Mies toteaa, että pakko olisi saada, koska auto on tällä hetkellä parkkeerattuna erään ravintolan pihaan, eikä häntä huvittaisi sitä siihenkään jättää.
 
Tuhahdan. Tajuan, missä Mies on – tosin vasta siinä vaiheessa, kun Mies sen minulle itse ilmoittaa. Tietenkin kuvittelin, että Mies tarvitsee kuskia vasta illalla, ja että hän sillä hetkellä istuu mahdollisesti kotona, tai jossain muualla – mutta ei ainakaan ravintolassa.
 
Mietin, miten minun olisi viisainta tehdä. Kävin mielessäni läpi erilaisia vaihtoehtoja. Periaatteessa minun ei olisi enää hyötyä lähteä tälle päivää, koska en kuitenkaan saa tehtyä sitä, mitä olin aikonut. Huomenna taasen on pakko mennä, mutta enhän minä taaskaan ehdi kuskaamaan tai muutenkaan illasta näkemään Miestä – koska herranjumala, minä olen menossa elokuviin.
 
Niin, puhutaan tuosta äskeisestä sitten lisää myöhemmin. Kävin siis läpi kaikenlaisia pohdiskeluja puolesta ja vastaan – meiningillä. Tietysti olisi parempi, jos minä olisin Miehen kuskina. Näin ei menisi rahaa takseihin eikä turhuuteen. Näin autokaan ei jäisi ravintolan pihaan. Kuka sen sieltä muka pois ajaa, ellen minä? Joku tuiki tuntematon ihminenkö? Kenties nainen? No, eipä anneta mielikuvituksen laukata. Hommassa nyt kuitenkin säilyisi järki, jos minä menisin.
 
Katson juna-aikataulut. Totean, että saattaisin ehtiä junaan, joka olisi iltasella perillä. Mutta suunnitelmat eivät mene niin kuin pitäisi, ja minä jään taas kerran tänne. En ehdi junaan, koska minun on kuitenkin syötävä, etten kuole nälkään. En haluaisi tapella tämän nenänverenvuotoni kanssa, joka myös ilmeisesti johtuu osaksi syömisestäni.
 
Ja mitä minä sitten teen, kun Mies soittaa ja kysyy, missä olen? Sanon tietysti, että olen edelleen täällä. Siitähän Mies mahtaakin riemastua. Ei voi mitään, itsehän Mies käski minun soittaa itselleen, kun olen perillä.
 
Jos minä olisin tämän tiennyt…, vaan kun en tiennyt, enkä arvannut.
 
Sitä paitsi silloin oli päivä.