Viime kirjoitukseni otsikko kuului ”Ja taas Mies yllättää”. Niinhän se totisesti tekee. Tällä kertaa ”yllätys” ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin positiivinen kuin eilen, vaikka onkin ihan turha väittää, etteikö tämä olisi jollain tavalla ollut odotettavissa. Silti tuntuu vähän tyhmältä, että olen taas kerran täällä valittamassa Miehestä ja sen tekemisistä. Pakkohan minun on silti ajatuksiani jollekin ja johonkin purkaa, sillä nyt on niin, että tällä hetkellä on aivan turha edes harkita sitä vaihtoehtoa, että avautuisin Miehelle.

Eilen Mies kertoi menevänsä illemmalla pitämään hauskaa ja käymään jossain ravintolassa. Sovittiin, että soitan sille myöhemmin, mutta en sitten tullut soittaneeksi. Ajattelin, että meille kuitenkin tulee riita tai vaikkei tulisikaan, niin joudun taas kuuntelemaan jotain Miehen suustaan päästämiä asioita ja loukkaantumaan sitten tahtomattanikin. Jätin sitten soittamatta.

 

Tänään soitin Miehelle joskus päivällä. Ajattelin, että Mies varmaan makailee kotona peiton alla (toivottavasti lievässä) krapulassa, ja asettuu nyt taas vähäksi aikaa. Toisaalta mielessäni kummitteli sekin vaihtoehto, että näin ei olekaan. Miehellä on viime aikoina tahtonut venyä tuo alkoholinkäyttö yhdestä illasta myös toiseen iltaan. Siihen se on sitten yleensä jäänyt, mutta täytyy kyllä sanoa, että onneksi minä en ole ollut katsomassa – koska en jaksaisi. Tuntuu ärsyttävältä kuunnellakaan.

 

Ennen kuin kerkesin soittaa Miehelle, sain puhelun jostain 044- numerosta, mutta en tietenkään ajatellut, että se on Mies joka yrittää soitella siitä. Ensimmäisenä mieleeni tuli muita, paljon ikävämpiä vaihtoehtoja johtuen unistani. (Näin nimittäin aamusella unta hääkimpusta, ja yleensä häihin viittaavat unet tietävät pahaa. Toisaalta unessani oli vain hääkimppu, ja sen ”nähdessäni” säpsähdin hereille säikähtäneenä. Hääaiheiset unet voivat myös kuulemma viitata jonkin alkamista. Täytyy kai koettaa ajatella niinkin.) No juu, yritin soittaa tähän numeroon, mutta sieltä puhuttiin toista puhelua, enkä saanut soittajaa kiinni. Lähetin sitten viestin, jossa kysyin, kuka soittaja on, kun on yrittänyt soittaa minulle. Vastausta viestiin ei kuulunut.

 

Otin sitten puhelimen käteeni ja soitin Miehelle. Sen ensimmäiset sanat minulle eivät todellakaan olleet mitään nättejä, mutta eivät ne minuun pahemmin sattuneetkaan. Tuntui vain epämiellyttävältä kuulla sellaisia sanoja Miehen suusta, kun se ei normaalistikaan puhu sillä tavalla minulle, ei silloinkaan, vaikka me riitelisimme. Mutta nythän se olikin jatkanut humalaansa kahden muun kanssa. Joukossa oli yksi minullekin tuttu mies, joka onkin ihan asiallinen ja mukava. Joukkoon myös kuuluu eräs nainen, jonka seurasta minä en niinkään piittaa. Se nimittäin tykkää näytellä (ihan oikeasti) tissejään kaikille miehille vaikka keskellä kaupunkia.

 

No. Me juttelimme jotakin. Minä olin vähän vaisu, sillä minua ärsytti ajatus Miehen juomaseurasta – mutta toisaalta tekikös Mies sille jotain, kun kerran oli päättänyt valua ravintolaan. Toisaalta se olisi voinut vaihtaa seuraakin. Perkeles. No mutta. Teki mieleni lyödä luuri aina ajoittain Miehelle korvaan, mutta jostain velvollisuuden tunnosta tai edes jonkinlaisista käytöstavoistani huolimatta en sitä viitsinyt tehdä. En tiedä, olisiko Mies edes tajunnut, miksi löin sille luurin korvaan, jos olisin näin toiminut. Sen verran sekaisin se oli.

 

Päätin sitten puhelun sillä, että sanoin lähteväni valmistamaan ruokaa. Lupasin soittaa Miehelle myöhemmin, mutta taitaa kyllä todellakin mennä ihan alkuiltaan asti, ennen kuin minun puhelinsoittoni kuuluu siellä päässä. En nimittäin ihan oikeasti jaksa kuunnella Miestä, kun se on humalassa. Se on rasittavaa. Minulla on tässä jonkin verran muutakin mietittävää, enkä haluaisi edes rasittaa itseäni kenenkään örveltämisen kuuntelemisella. Saatika sitten sillä, että alan hermoilemaan siitä, kenen seurassa se päänsä täyteen vetää.