Mielessäni on nyt paljon kaikenlaista, mutta päätin nyt vielä palata siihen lauantaihin. Mainitsin jo edellisessä kirjoituksessani, että mieleni tekisi kovasti kertoa lauantain ”kohokohtia”, ja ajattelin niitä nyt sitten omaksi ilokseni kirjoitella ylös. Kirjoitteluni on jäänyt Pohjoisessa ollessani vähän vähemmälle, tosin en oikein tiedä, miksi. Olisihan minulla aikaakin ollut, mutta aika ja inspiraatio eivät oikein aina käy käsi kädessä…

Lupasin siis Pohjoiseen palattuani nähdä Miehen lyhyen ajan sisällä siitä, kun olin perille päässyt. Totta kai minä halusin Miehen nähdä, totta kai minä häntä olin ikävöinyt valtavasti, vaikkakin olin hänen kanssaan puhelimessa ollessani käynyt joitakin kiivassanaisia keskusteluja. Huomasin myös ihan selkeästi, että myös Miehelle on tärkeää nähdä minut mahdollisimman pian.
 
Tässä vaiheessa on syytä mainita, että kovinkaan montaa kertaa en ole Miehessä havainnut mustasukkaisuutta oikeastaan tippaakaan. Kuitenkin viime aikoina se on tullut muutaman kerran esiin, mikä on mielestäni jopa ihan hyvä asia. Miksipä ei olisi? Sehän kertoo minulle, että Mieskin välittää minusta ainakin vähäsen, eivätkä tunteet ole aivan yksipuolisia.
 
No, itse asiassa me emme ole koskaan Miehen kanssa varsinaisesti puhuneet mustasukkaisuudesta sen kummemmin, paitsi että Mies on todennut, että minä taidan olla mustasukkainen. Niin toki olenkin. Lauantaina sitten Mies mainitsi taas minun olevan mustasukkainen (ja olinkin). Minä siihen, että eikö sen pitäisi kertoa Miehelle jotakin. Mies tuumasi, että kyllähän se kertoo ja hyvä niin, hänkin on mustasukkainen minusta. Hymyilin itsekseni, enkä oikein edes tiennyt, miksi. Ehkäpä olen miettinyt Miehen tunteita minua kohtaan enemmän kuin olen itse tiedostanut.
 
Toinen ylettömän yksinäisen virnistelyni syy taas tulee tässä. Eräs Keke totesi lauantaina minua ja Miestä tarkkaillessaan, että ”Taitaapa tulla juhannushäät.” Minä, joka hiljaa mielessäni toivonkin tietysti joskus pääseväni vihille, aloin nauramaan ja tyrmäsin idean sanomalla, että eikä tule. Keke naurahti, että kyllä taitaa tulla. Tässä vaiheessa Mies tuumasi Kekelle, että mikäli me menemme joskus naimisiin, on Keken ehdottomasti tultava sinne ja otettava velipoikansakin mukaan. Minä kuuntelin selostusta hämmentyneenä. Myöhemmin Mies pyysi anteeksi, jos on jotenkin tahditon, mutta että haluaisi kuitenkin oikeasti joskus kihlata minut ja mennä vieläpä naimisiinkin. (Tahditon? Mitä ihmettä?)
 
Kolmas nimenomaan huvittava tapahtuma kävi sitten vasta paljon myöhemmin illalla. Olimme ravintolassa, minä tietysti kuskina Miehelle. Tässä vaiheessa Mies ei ollut juonut kuin pari lasillista, joten liiemmälti humalassakaan hän ei ollut. Keskustelimme henkeviä, ja minä uppouduin tuijottamaan Miehen takaraivon pyörteen kohdalta kohoavia hiuksia, joita kutsun ”töyhtöiksi”. Tuijottelin niitä ilmeisesti sen verran hempeästi, että Mies kuvitteli minun tuijottelevan selkänsä taakse jotakin aivan muuta. Koska selän takana ei ollut mitään, Mies tietysti ihmetteli, kunnes kuultuaan selvityksen asiasta naurahteli itsekin. Tämän jälkeen kutsuin Miestä pöntöksi, koska en muutakaan keksinyt. Mies naurahti hymyssä suin, että kutsuinko häntä pöntöksi. ”Sanoin”, myönsin miettien, mitähän Mies nyt mahtaa tuhahtaa. ”Saat sinä sanoa”, Mies murahtaa ja nauraa.