Tänään ei tunnu kyllä mikään onnistuvan tai ainakaan menevän, niin kuin itse haluaa. Ketä tai mitä tässä sitten pitäisi syyttää, enpä osaa sanoa, mutta jos saisi aiheeseen liittyen johonkin laittaa palautetta, niin voin kertoa, että tästä päivästä ei kamalasti ole mitään positiivista sanottavaa.

Aamu sujui ihan hyvin, kunnes lähdettiin liikenteeseen. Päädyimme käymään isoäidilläni kylässä. Saman katon alla mummon kanssa asuva tätini sai siinä sitten päähänsä, että mummohan voisi lähteä meidän kyydillä käymään kaupassa. Minä olin jo valmiiksi pessimistinen, koska minähän sinne kauppaan mummon kanssa kuitenkin joutuisin kantelemaan ostoksia ja muutenkin hairimaan kaupassa ympäriinsä ties kuinka kauan. Mummolla kun on siitä erikoinen kaupassakäyntityyli, että se hakee kauppalapussa olevat tavarat tasan siinä järjestyksessä, kuin ne ovat – ei siis oikeastaan mitään järkevää järjestelmällisyyttä.
 
Tunteinani kuohutti kyllä jo ennen kauppaan lähtöäkin – raha-asiani kun ovat ihan päin persettä. En ole pystynyt maksamaan maaliskuun vuokraa vielä lainkaan, vaikka vuokranmaksupäivä on ollut jo kuukauden alussa. Minulle ei ole tullut rahaa, vaikka olisi pitänyt. Soitin ”Taholle” perjantaina, ja kysyin rahojeni tulosta. Minulle luvattiin rahojeni tulevan alkuviikosta. ”Alkuviikosta” käsittää minun mielestäni maanantain ja tiistain, mutta eipä niitä vain vieläkään ole näkynyt. Soitettuani tänään Taholle uudestaan sieltä ilmoitettiin, että rahani ovat tililläni parin päivän sisällä. Voi hyvänen aika, mitä leväperäisyyttä. Hermothan tässä menee. Kohta vaihtuu kuukausi.
 
Aloin miettimään kauheita vaihtoehtoja siitä, miten lennän kämpästäni ulos ja sähköni katkaistaan, kun en saa laskujani maksettua. Totesin sitten kuitenkin, että onhan ihmisillä useamman kuukauden vuokrarästejäkin, eikä heitäkään ole heitetty pihalle. Kuinka minut sitten lempattaisiin, kun olen kuitenkin vuokrani tähän saakka hoitanut? Tietysti jos tuollainen epäonni sattuu minua kohtaamaan, voin kai positiivisesti ja itseironisesti olla iloinen siitä, että kohta tulee kesä. Teltassakin tarkenee asua, ja ainakin säästää asuinkustannuksissa. No okei, ehkä en kuitenkaan ole muuttamassa telttaan. Kunhan tässä päästelen pahimpia höyryjä ulos.
 
Mihin jäinkään? Siihen kaupassakäyntiin kera mummon. Minä ilmoitin siinä sitten, että minähän en lähde kantelemaan yhtään mitään kauppakasseja, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta toimia minään kantojuhtana. Muutenkin menee hermot siellä kaupassa ympäriinsä pyöriessä, minulla ei ole hermoja sellaiseen. Mutta niinhän siinä tietysti kävi, että minun piti mennä kauppaan. Totta kai, kuinkas muutenkaan. Pidin pääni kauppareissun aikana kylmänä ja olin tietysti mummolle ystävällinen (sillehän en siis näitä toteamuksiani siitä, miten en lähde kauppaan, esittänyt) mutta kyllä meinasi pinna palaa nimenomaan mummon taktiikan takia.
 
Kauppalapussa oli peräti neljä ostosta, mutta päädyimmekin tuomaan sieltä kärryllisen tavaraa. Sitä ennen tietysti olimme pyörineet normaalikokoisessa Citymarketissa ainakin puolisen tuntia ja kävelleet kauppaa ristiin rastiin. Olin ehtinyt ehdottaa mummolle sitäkin, että se sanoisi, mitä tarvitsee, niin minä voisin hakea sen sitten niihin kärryihin. Ihan vain siksi, että olisimme selvinneet kaupasta vähän nopeampaa pois. Mutta ei, totta kai meillä kesti. Ei sillä, että minulla olisi varsinaisesti ollut mihinkään kiirettä, en vain ollut siinä mielentilassa, että olisi hirveästi huvittanut hengailla kaupassa.
 
Päästyämme lopultakin kaupasta ulos menimme sitten autoon kera ostosten, jotka minä tietysti sain kantaa. Vietiin mummo pois, ja lähdettiin omille asioillemme. Minä olin pahalla päällä, mutta yritin parhaani mukaan sitten leppyä sitä mukaa, kuin vain saatoin.
 
Noh… Juodessamme pullakahveja kaikessa rauhassa alkoi kuulua pulputtavaa ääntä, jonka tajusin saman tien lähtevän kissastamme. Sitä oksetti. Ja se oli kiivennyt eteisessä olevan tason päälle, ja oksensi sieltä käsin sekä lattialla olevalle matolle, että tason päällä oleville farkuilleni. Todella mukavaa. Ärähdin kissalle, mutta minkäpä se eläinparka voi, jos sitä sattuu oksettamaan. Pakko kai senkin on johonkin oksettaa. Voin tietysti kertoa, että ajatus pyykinpesusta ei tuntunut kovin ihanalta, koska tästä ei ole kovinkaan kauaa, kun näitä mattoja sun muita on pyykätty. Mattohan nyt mahtui kätevästi pesukoneeseen, että eihän siinä mitään.
 
Minun piti sitten lähteä viemään matto pyykkitupaan. Toiseen kainalooni otin liudan pesuaineita ja toiseen kainalooni maton. Asunto sijaitsee kuudennessa eli ylimmässä kerroksessa, ja alas on jonkun verran matkaa. Menin siis tilaamaan hissiä, koska se on kantamusten kanssa helpoin tapa päästä alas. Ihmettelin aluksi, miksi hissi ei lähde ollenkaan tulemaan ylöspäin. Terästäydyin, ja kuulin alhaalta kantautuvaa puheensorinaa. Naapurin vanhempi rouvahan se siellä jututti jotain toista naista. Ärsytti. Pakkoko sitä hissiä on pitää varattuna, jos jää itse lääryämään johonkin? Tarvitsee kai muutkin sitä hissiä. Nimittäin sinä aikana, minkä käytin siihen hissin mahdollisen tulemisen odotteluun, olisin jo mennyt alas ja saattanut hissinkin takaisin sitä pitävälle rouvalle.
 
Odottelin aikani. Yritin painella hissin tilauspainiketta kovaäänisesti, koska en viitsinyt alkaa huutelemaan tai huikkailemaan mitään. Mieleni olisi lähinnä tehnyt kirahtaa, että pakkoko sitä hissiä on siellä varata, jos kerran itse seisoo juoruamassa. Mutta tietenkään en sitä tehnyt. Koska hissiä ei näkynyt eikä kuulunut, päädyin lähtemään portaita alas. Tuumin, että rouva menee hissiinsä tietysti juuri silloin, kun lähden rappusia alas. Niinhän noissa tilanteissa yleensä käy, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan. Käppäilin siis kiltisti alaspäin kerroksia. Tullessani ensimmäiseen asuinkerrokseen ennen pohjakerrosta, törmäsin sitten siihen hissiä pitävään rouvaan ja toiseen, minusta muutaman vuoden vanhempaan naapuriini lastenvaunujensa kanssa. Nuorempi nainen hymyili hieman anteeksipyytäväksi, koska tilanpuute oli ihan huomattava. Vanhempi rouva sitten pakkautui siitä hissiinsä. Minä en käyttänyt aikaani mulkoiluun, hymyilin molemmille naapureille ihan yhtälailla.
 
Pyykkituvan ovesta sisälle päästyäni kuitenkin kirahdin mojovasti, että ”Perkele”. Tämä johtui useammastakin syystä. Nimenomaan äskettäin tapahtuneesta, mutta myös siitä, että toisessa kainalossani olevat pesuaineet rupesivat uhkaavasti tippumaan käsistäni ja minä sain tietysti nostaa niitä purkkeja lattialta. Kiroilulleni oli syynä myös se, että tietysti pyykkituvassa on vain yksi ainut pyykkikone, joka sekin oli varattu.
 
Vilkaisin sitten pyykkikoneen näyttöä, se ilmoitti käynnissä olevan huuhtelun. Päätin istahtaa odottamaan, koska arvelin, että ei kai tuossa kauaa mene. Kyse on kuitenkin lyhytohjelmasta. Sen sijaan sainkin odotella vielä ainakin puoli tuntia pyykkikoneen pysähtymistä. Minä kun en enää viitsinyt lähteä yläkertaan odottelemaan mahdollista vapautuvaa konetta. Kun kone vihdoin ja viimein pysähtyi, tyhjensin pyykit koriin, joka niitä selvästi siinä odottelikin. Nostin korin sitten näkösälle, ja löin oman pestäväni sisälle. Lähdin yläkertaan.
 
Päästyäni sisälle huomasin, että olen jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut sotkemaan sekä paitani hihan että paitani rinnuksen klorittiin. Todella hauskaa. Koska paitani on violetti, ovat läikät vaaleanpunertavia. Mitään kamalaa menetystä tässäkään ei tullut, koska paita on vanha. Harmittaa kuitenkin, että kaiken pitää tavalla tai toisella mennä pieleen.
 
Ajattelin jo päiväni olevan pääsääntöisesti pulkassa, ja kuvittelin ruveta voivani syömään juuri valmistunutta makaronipataa. Tämähän oli tietysti harhaluulo. Saatuani lautasen tarpeeksi täyteen, se ei tietenkään tuntunut pysyvän kädessäni tarpeeksi hyvin, vaan kallistui ja makaronipata valui hellaa pitkin lattialle. Todella ihanaa. Lisää siivoamista. Siivosin. Päätin olla syömättä ja tekemättä yhtään mitään muutakaan tänään, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Pitäisikö sitä huomennakin jäädä ihan suosiolla sänkyyn? Tapahtuisi varmaan ainakin vähemmän näitä pienimuotoisia katastrofeja…