Olen muuten nyt ihan oikeasti huomannut, että haluan mielelläni jättää negatiiviset ja huonot asiat sanomatta tässä blogissa. Se on vähän, kuin jättäisi tosiasioita sanomatta ääneen. Minua vaivaa se, ja yritän kyllä päästä siitä eroon. Kerroin aiemmin lauantain kohokohtia, mutta lauantaihin liittyy paljon muutakin, johon menen tänään heti yöunilta herättyäni.
Mietin tässä vain, että miksi ihmeessä teen, niin kuin teen. Varsinaisesti en kaunistele mitään asioita, jätin vain taas kertomatta sen, mitä mielessäni pyörii ja mikä minua jollain tavalla kuitenkin vaivaa. Haluanko kieltää totuuden vai enkö vain haluaisi ajatella negatiivisia asioita? Ovatko pienemmätkin negatiiviset asiat minun mielestäni tällä hetkellä niin isoja, etten oikein kestä ajatella niitä pitemmän päälle?
En tiedä, miksi käytän aikaani tällaiseen pohdintaan tai miksen vain kirjoita sitä, mitä haluan, sen sijaan että pusken väkisin itsestäni ulos sellaista, mitä en oikeastaan haluaisi kirjoittaa – saati sitten ajatella. Toisaalta kertaan edelleen nimenomaan nämä sanat itselleni osoittaen, että olen luonut tämän blogin itseäni varten ja itselleni eräänlaiseksi purkukanavaksi, missä voin sanoa asioita ääneen kaunistelematta tai menettämättä kasvojani. Täällä minun ei tarvitse ajatella sitä, miten joku kolmas osapuoli säälisi minua kuullessaan asioitani, tai miten joku ihmettelisi, miksi elän niin kuin elän.
Ääneen sanominen – tai tässä tapauksessa kirjoittaminen – helpottaa, ja ongelman myöntäminen on aina ensimmäinen askel toipumiseen. Tässä tapauksessahan kysymys ei ole mistään sairaudesta, kuten vaikka alkoholismista tai muusta riippuvuudesta. Kyse on enemmänkin muuten vain henkisestä puolesta – siitä, että pystyn puhumaan ne kipeätkin asiat ulos itsestäni ja jatkamaan sitten elämääni kuten aina ennenkin. Ettei sisälleni syntyisi suuria tukoksia ja patoutumia, jotka sitten purkautuvat vuolaasti jossain vaiheessa aiheuttaen vakavia ongelmia kaikille elämäni alueille.
Tai ehkä kyse onkin riippuvuudesta – riippuvuudesta siihen, että toivoisin kaiken olevan hyvin ja ehkä siksi jollain tavoin ”kiellän” tosiasiat, kun en sano niitä ääneen. Voidaanko kuitenkaan puhua ongelmasta, kun kuitenkin myönnän sen itselleni?
No, näistä mietteistäni sekavana hoipun nyt ihan pikaisesti käsittelemään mietettä, joka leijuu päässäni ja ehkäpä parin muunkin ihmisen päässä: Olenkohan minä raskaana? (Niin, jos olen, niin sitä en tietenkään missään nimessä lue negatiivisten asioiden joukkoon, vaikka tämä kirjoitus pääasiallisesti negatiivisuutta yleisesti ottaen pohtiikin.)
Kommentit