Minun ja Miehen tilanne on siinä määrin selvitetty, että ainakin voin hyvällä omallatunnolla sanoa tietäväni, missä todellisuudessa mennään. Ei arvailua, ei tuskallista pohtimista – no, ei nyt ihan, mutta tästä on ihan hyvä lähteä liikkeelle. Eihän kaikkea voi saada kerralla, vaikka minulla monien muiden tapaan onkin tyyli haluta kahmia aivan liikaa kerralla. Luultavasti onkin itseäni ajatellen vain hyvä, ettei kaikki tapahdu kerralla – saattaisin haukata liian suuren palan.
No. Eräänä päivänä olin Pohjoisessa omassa asunnossani koiran kanssa käpertyneenä peiton alle. Lueskelin jotain, ja katselin varmaan sivusilmällä televisiotakin. Tietysti Mies liittyi päivään sillä tavalla, että hän oli jälleen kerran ilmaissut haluavansa viettää kanssani aikaa. Sen päivän olin hiljentynyt pohtimaan kaikenlaisia asioita, etenkin minun ja Miehen suhdetta ja mitä se sisältää, tai pikemminkin mitä se ei sisällä. Ajatuksiini kyllästyneenä ja niistä ärsyyntyneenä tiuskaisin Miehelle, ettei taida olla ollenkaan hyvä idea, että minä lähden asunnoltani yhtään mihinkään. Epäselvän ilmaisuni vuoksi Mies ei ensinnäkään ymmärtänyt, miksi en ollut halukas menemään hänen luokseen. Karjaisin Miehelle, että siksi, koska meillä on elävä seksisuhde. Odotin ehkä hieman toisenlaista vastausta, mutta sain vastaukseksi kysymyksen. ”Eikö se ole tyhjää parempi?”
Vaikenin, ja olisin halunnut edelleen vaieta kuin muuri. Kuitenkin karjaisin Miehelle vastaukseksi, että minusta se ei todellakaan ole parempi kuin mitään, sillä seksi ei ole minulle mikään elämän suola, toisin kuin mahdollisesti jollekulle muulle. Lisäksi mieleni olisi tehnyt karjaista Miehelle lukuisia muitakin asioita, kuten että jos Mies kerran on oikeasti sitä mieltä, että meidän suhteemme perustuu pelkästään seksiin, miksei hän sitten ole saanut suutaan sen verran auki, että olisi kertonut siitä minullekin? No, voihan tietysti olla, että Mies laukoi kommenttinsa lähinnä minun kiusakseni, hänellä nimittäin on aika omituinen huumori, josta kerron kohta lisää. Jäin kuitenkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miksi ihmeessä minä viihdyn tällaisessa suhteessa, jos siinä ei kerran oikeasti juuri mitään ole?
Jatkoimme kiivassävyistä väittelyä siitä, pitäisikö minun ja Miehen tavata vielä sen vuorokauden puolella vai eikö. Mies oli puolesta, minä vastaan. Ilmoitin Miehelle tiukkaan sävyyn, että taitaa oikeasti olla parempi, etten mene yhtään mihinkään, vaan pysyn kiltisti kotona. Tähän olisin halunnut lisätä, että ”Koirani kanssa, koska se ei ainakaan juokse minun perseeni perässä vaan pitää minusta täysin muista syistä.” (Tietenkään en sanonut sitä ääneen. Ehkä olisi pitänyt.) Vastaväittäjäni, eli Mies, oli taas sitä mieltä, että ellen minä ala suorimaan kiireen vilkkaa hänen ääntänsä kohti, hän tulee itse asunnolleni selvittämään, mikä ihme minua taas vaivaa. Olisi Mies toki joutanut tulemaankin, mutta koin kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi mennä itse Miehen luokse. Miksi?
No, kuitenkin. Mentyäni Miehen luokse me emme juurikaan keskustelleet, vaan katsoimme pari elokuvaa putkeen vaihtaen välillä sanasen jostain aivan tyhjänpäiväisestä. Minua tympi, koska olin taas kerran suostunut tanssimaan Miehen pillin mukaan, niin paljon kuin minä Miehestä pidänkin. Suunnilleen vuorokauden vaihtuessa kävimme sitten yöpuulle, mutta valitettavasti minulla ja hermoillani oli ongelmia tämän levolliselle yöunelle käymisen kanssa. Sain nimittäin kunnon ahdistuskohtauksen, joka kesti kyllä hyvän aikaa.
Aluksi Mies ei ollut ilmeisesti ollenkaan tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Uskallan jopa väittää, että Mies nukkui aluksi sangen autuasta unta. Minä nousin sängystä mennäkseni keittiöön rauhoittumaan, ja juomaan samalla lasin vettä. Istuskelin keittiössä pöydän ääressä vähän aikaa mietiskellen ja pohdiskellen asioita läpensä. Yllättäen Mies aukaisi suunsa ja huikkasi minulle hieman unisen kuuloisena, että mitä ihmettä oikein kuuhailen. Kerroin istuvani aloillani ja kehotin Miestä vetämään unta palloonsa. Tämähän ei tietenkään Miehelle sopinut, vaan hän kehotti minua tulemaan nukkumaan. Hetken aikaa kinasteltuamme päädyin menemään takaisin makuuhuoneen puolelle, jossa Mies jälleen kerran kuorsasi.
Itse asiassa tästä hieman tyytyväisenä (en minä halua Miestä valvottaa) istahdin sängyn laidalle, koska varsinainen nukkuminen ajatuksena ahdisti minua jostain syystä. Mielessäni pyöri äitini kuolema, ja lähinnä kysymys Miksi? johon en tietenkään kaikesta pohtimisestani huolimatta saanut tyhjentävää vastausta. Mielessäni pyöri myös minun ja Miehen suhde; se, mitä siinä on, ja se, mitä siitä puuttuu. Tietysti taas päädyin kysymykseen Miksi? mutta voitte vain arvailla, kuuluiko vastausta, vaiko ei. Jossain vaiheessa miettiessäni purskahdin itkuun. Pysyttelin hiljaisena vain lähinnä tyrskien, koska en oikeasti halunnut, että Mies joutuisi valvomaan minun takiani.
Siinä istuessani sitten Mies heräsi, ja kysyi lempeästi minulta, että mikä ihme minua oikein vaivaa ja miksi en yritä nukkua tai nuku. Kerroin, että minua ahdistaa. Hetki hiljaisuutta, kunnes Mies totesi samaan lempeään sävyyn, etten ikinä puhu hänelle noista, jos minua ahdistaa tai jotain muuta vastaavaa. Niistä asioista kuulemma pitäisi puhua. Olin hiljaa, koska minua alkoi itkettää entistä enemmän. Minusta nimittäin tuntuu, että minun ehkä pitäisi puhua Miehelle, mutta jostain syystä minä en vain pysty. Voin puhua Miehelle kyllä jostakin, mutta kipeistä tunteistani tai ajatuksistani puhuminen Miehelle on jostain kumman syystä niin hankalaa, etten pahemmin ole edes harkinnut koko asiaa. Luultavasti puhuisin Miehelle, jos tilanne olisi hieman toisenlainen ja kokisin jonkinlaista syvempää turvallisuutta. Mutta itseni tuntien voin todeta jo vähän kyllästyneenä, että taaskaan en sanonut Miehelle ehkä olennaisinta asiaa.
Nousin ylös, ja painelin vessaan niistämään nenäni ja pesemään kasvoni. Tämän jälkeen suorin keittiöön jälleen kerran istuskelemaan ja juomaan vettä, jotta rauhoittuisin. Tämä ärsytti Miestä niin suunnattomasti, että hänen piti jälleen kerran aivan välttämättä saada minut takaisin makuuhuoneeseen, jotta voisi itse nukkua. Kysyin Mieheltä, eikö olisi viisainta, että lähtisin omalle asunnolleni märehtimään asioita, niin Mieskin saisi nukkua rauhassa. Tästähän Mies meinasi suorastaan raivostua – jälkeenpäin hän sanoikin, että raivokohtaus ei ollut kaukana. Kävimme pienimuotoisen riidan, jonka seurauksena minä sitten vastahakoisesti etsiskelin unta. Seuraavana päivänä Mies valitti minulle, kuinka hänellä oli ollut vittumainen yö, kun hän ei ollut saanut nukutuksi.
Minun päässäni sentään pyörii hieman muutakin, kuin univaikeudet, vaikka varmasti nekin ovat osana siihen, kuinka paljon mitäkin pyörittelen päässäni.
En tiennyt Miehen kommentin kuultuani, olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa. Eikö Mies nyt vain voi tajuta, että ehkä äitini kuolema on minulle kovempi pala, kuin mitä ulospäin näyttää? Eikö Mies löydä mitään omasta käytöksestään tai omista sanoistaan, luuleeko hän automaattisesti kaiken olevan minulle ok, jos se on sitä hänelle? Eikö Mies ymmärrä viestejä, jotka olisivat selviä kenelle tahansa muulle? Pitääkö Miehelle vääntää kaikki rautalangasta?
Seuraavan päivän valjettua päätin, että hyppäisin junaan, jotta pääsisin taas tänne Kotipuoleen vähäksi aikaa rauhoittumaan ajatusteni ja rahahuolteni kanssa. Mainitsin tästä etukäteen Miehelle, joka ei oikeastaan sanonut lähtööni juuta eikä jaata. Toisaalta olin hyvilläni siitä, etten joutunut taas käymään jotain ihmeellistä riitaa ties mistä, mutta toisaalta mietin vähän surullisena, että noinko vähän Miestä minun menemiseni kiinnostavat. Ehkäpä Mies ajatteli, ettei voisi estää minua lähtemästä. No, joka tapauksessa kai minä olisinkin lähtenyt tällaisessa pakkosaumassa.
Mutta asiaan… Junamatkan aikana minulla oli paljolti aikaa mietiskellä kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia kuluivat ensimmäistä kertaa junassa olevan koirani rauhoitteluun, ja söi se homma joitakin minuutteja ajattelumahdollisuuksistani myöhemminkin. Tulin kuitenkin pohtineeksi etupäässä minun ja Miehen suhdetta, kuinka ollakaan. Mietin, mahdammeko haluta suhteelta tai yleensäkään elämältä ollenkaan samoja asioita. Tässä vaiheessa minä en halua mitään kuolemanvakavaa omistussuhdetta, mutta kieltämättä minun arvojeni kärkipäässä ei komeile sana ”Seksi”. Suomeksi sanottuna haluan suhteelta yleisesti ottaen paljon muitakin asioita, vaikka toki seksi suhteeseen kuuluu sitä ollenkaan väheksymättä.
No, matkani aikana mietin tiettyjä tapoja, kuinka voisin ottaa puheeksi muun muassa yöllisen ahdistukseni ja sen syyt, ja muutenkin kertoa Miehelle minua painavista asioista ja huolista. Omasta mielestäni sain aikaiseksi muutaman aika hyvänkin lauseen, mutta ne jäivät sittenkin käyttämättä, mistä kiitos kuuluu ehkä Miehelle. Päätin, että juttelen Miehen kanssa heti, kunhan hän vain on rauhassa ja yksin, niin, että kukaan ei tule keskeyttämään meidän juttutuokiotamme.
Pari kertaa Miehelle soitettuani olin jo heittää pyyhkeen kehään. ”Aina sen seurassa on joku, eikö se voi hetkeäkään olla yksinään?! Onhan se silloinkin yksinään, kun minä olen Pohjoisessa. Paljon enemmän, mitä seurassa.”
Myöhemmin illalla totesin, että soittaessani aiemmin minulla olisi ollut ihan oikeaakin asiaa, mutta että ehkä on parempi jättää sen sanominen toiseen kertaan. Kerroin toki, että mistään kuolemanvakavasta asiasta ei ole kysymys. Tietenkään minun ei olisi pitänyt sanoa yhtään mitään, sillä totta kai Mies alkoi suorastaan hiillostaa minua ”Mitä? Miksi? Missä? Kuka? Kerro nyt!” – kysymyksillään ja sai minut melkein ahdistumaan. Ehkä minua vähän ahdistikin.
Sain kuitenkin kerrottuani yöllisen ahdistukseni syyt ja toisenkin pelkoni Miehelle, joka ei oikeastaan osannut lieventää pelkoani tippaakaan. Selväksi kuitenkin kävi se, että Mies selvästi kuvittelee, että tässä mennään nyt pelkästään hänen säännöillään. Minä raukka pyörittelin kieleni päällä ikävistä ikävintä lausetta ”Olisiko parempi, jos me erottais?”- lausetta, mutta koska en halunnut sanoa sitä, se jäi sanomatta. Minä raukka kun pidän Miehestä ihan suunnattomasti, ja myös se oli asia, josta minun piti alun perin puhua Miehelle. Mutta koska asetelma on mikä on, päätin jättää sanomatta sen, mitä olisin niin kovasti halunnut sanoa.
Aluksi ahdistuin omista mietteistäni, mutta sitten päätin olla sen suuremmin stressaamatta. Päätin, että kun menen takaisin Pohjoiseen ja Mies sanoo, että meidän pitää nähdä, otan asian puheeksi heti kerta heitolla. Olen rohkea ja koetan kipua pelkäämättömästi ajatella omaa parastani kysymällä, että jos Mies kuvittelee homman menevän tasan tarkkaan sitä rataa, mitä se tuntuu nytkin menevän, eikö olisi parempi, että hän etsisi ”rinnalleen” ihmisen, jolle tuollainen homma käy? Se kun ei ole minua, eikä sovi minulle. Enkä minä sellaiseen pitkällisesti rupea. Pelkään myös, että rikon itseni. Niin – tiedän kyllä, mitä minun pitäisi sanoa, harmi vaan, etten tiedä, miten.
Tänä päivänä olisin taas voinut käydä muutaman kehittävän keskustelun Miehen kanssa, tai edes kysyä sen kuulumisia, mutta nyt onkin niin, että Miehen puhelin on ollut jostain viidestä saakka kiinni, enkä ole saanut häneen moneen tuntiin yhteyttä. Ja koska Mies aina yleensä pitää puhelimestaan ja akkutilanteestaan huolen, tulee mieleeni tietysti kaikenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä niistä on kuitenkin se, että Mies on tainnut innostua ryypiskelemään, ja siksi laiminlyönyt puhelimensa virtatilanteen. Ikävää minun kannaltani, mutta kannattaako minun kantaa siitä huolta, jos Mies ei itsekään kanna?
Kommentit