Soitin Miehelle useamman kerran tänään aamupäivällä, enkä saanut sitä kiinni. Tietysti minua vähän huoletti, että onko se suuttunut minulle sen verran, ettei vain halua vastata puhelimeen. Samalla takaraivossani kolkutti ajatus siitä, että jotain on tietysti voinut sattuakin. Vähän apeana pohdin, että minun olisi kyllä pitänyt soittaa sille jo eilen. Soittaminen oli kyllä mielessä, mutta kun oikein kunnon tilaisuutta rauhassa puhelimessa puhumiseen ei tullut, niin se venyi ja vanui, ja sitten lopulta vain jäi.

Soitin Miehelle vähän myöhemmin, ja se vastasi puhelimeen. Kyseli, miksi minusta ei eilisen päivän aikana ollut kuulunut mitään. Tämä tietysti lämmitti mieltäni vähäsen: Mies oli odottanut minun soittavan. Kenties jopa vähän toivonutkin sitä. En kuitenkaan kertonut Miehelle koko totuutta, koska Mies olisi sen kuullessaan varmaan ihan oikeasti loukkaantunut ja suuttunut. Eihän se tuntuisi itsestäkään kivalta kuulla, että soittaminen minulle ”vain jäi”, koska oikeaa hetkeä siihen ei tuntunut tulevan millään. Sanoin sitten, ettei minulla ollut eilen puheaikaa. Typerää, myönnetään, mutta joskus valkoinen valhe voi olla parempi kuin totuus. Vaikka puhunkin ehdottomasti totuuden puolesta.
 
Juttelimme Miehen kanssa niitä näitä, ja olimme kummatkin ihan tavallisella mielellä. Minä en ollut mitenkään pahalla päällä ja keskustelu sujui ihan hyvin. Mistään kovin vakavasta meillä ei ollut puhetta. Yhtäkkiä kesken kaiken Mies ilmoitti, että vaikka hän on välillä omituinen ja saattaa tuntua minusta kummalliselta, niin kyllä hän kuitenkin minusta tykkää. Samalla Mies totesi, että olisi hyvä, jos olisin siellä, mutta parempi etten juuri tällä hetkellä ole, sillä nyt hänkään ei oman tilanteensa vuoksi pystyisi pitämään minusta kunnolla huolta. Mies totesi entisen suhteensa häilyvän taustalla siten, ettei aina oikein kykene sellaiseen läheisyyteen, mitä minä ehkä paljolti kaipaisin.
 
Mitä minä sitten sanoin Miehelle? No, sanoin ymmärtäväni sitä ainakin jollain tavalla ja yrittäväni ymmärtää mahdollisimman paljon, jos vain siihen suinkin kykenen. Muuta minä en oikeastaan sanonut. Minähän en tietenkään oikeastaan voi enkä välttämättä haluakaan ruveta sen kummemmin kommentoimaan Miehen entistä kumppania, tai heidän suhdettaan. Enhän minä edes tiedä kaikkea, että voisin alkaa puhumaan siitä, onko Miehellä ”aihetta” aiemman suhteensa puolesta käyttäytyä niin kuin käyttäytyy. Ja muutenkin, jokainenhan meistä kokee asiat eri tavalla. Pitkän suhteen tuloksena on kuitenkin usein myös jonkin verran aikaa vievä toipuminen.
 
Olin vähän ihmeissäni, mutta samalla myös mielissäni. On ihan hyvä, että Mies sanoo sen, mitä ajattelee. Oli yllättävää kuulla moista puhetta Miehen suusta, kun mistään tuollaisesta ei sillä hetkellä puhuttu. Mutta onko tuolla nyt niin väliäkään? Pääasia, että sanat on sanottu – jos kerran Mies oikeasti ajattelee niin. Valitettavaa, että silti ajattelen vähän pessimisesti, että nimenomaan paino on sanalla jos. Ehkäpä se tässä ennemmin tai myöhemmin selviää.
 
Nyt joku mies tietysti lukee kirjoitustani ja miettii, että ”Jo osaa olla hirveä muija. Mihinkään se ei ole tyytyväinen. Jos Mies sanoo ettei suuremmin pidä tuosta, niin se ei kelpaa. Jos Mies sanoo sen sijaan sille, että pitää hänestä, niin sekään ei ole hyvä. Eikö tuo akka osaa muuta kuin valittaa?” En minä valita, pohdiskelen vain tällä lailla sanallisesti ääneen asioiden laitaa.
 
Mielessäni silti pyörii edelleen yhtä sun toista. Niin kuin vaikka se, että Miehen sanojen seurauksena tuli tosissaan tippa linssiin. Joko olen todella raskaana, tai sitten kyseessä on ihan kamalat PMS- oireet.