Pitäisikö miehistä oikeasti muka ottaa jotenkin selvää? Millä heidän ajatuksiaan pystyy ymmärtämään? Tai siis, enhän tietenkään voi puhua yleisesti, kun kerran vain yksi mies (eli siis Mies) aiheuttaa minulle tätä loputonta päänvaivaa päivästä toiseen.

Kuten kerroinkin, Mies on tuossa muutamaan otteeseen valitellut, etten ole soittanut sille myöhään illalla, kuten yleensä on ollut tapana, jos olen itse jossain muualla päin oleskelemassa. Syyn minä kerroin sille kyllä jo siihen, eikä siitä sitten mitään sen kummempaa melua syntynyt. Mitäpä tuosta möykkäämään, tuskinpa tuo olisi ketään hyödyttänyt.
 
Kuinka ollakaan, juttelin ihan vähän aikaa sitten Miehen kanssa uudelleen, ja tietysti Miehen piti saada tietää, miksikä en sitten tosiaan eilen soittanutkaan sille. Minä totesin, että kun Mies tuntuu jatkuvasti olevan menossa ja kiireinen, niin ettei sillä ole aikaa ollenkaan minulle – miten minä voisin tietää, milloin minä voin soittaa Miehelle, kun aina tuntuu olevan väärä aika? Mies totesi, että nythän puhuttiinkin illasta, eihän hän silloin ole missään. Olemattomaan partaani jupisten sanoin, että kyllä niitä menoja on Miehellä ollut illallakin ihan yhtä lailla. Tätä Mies ei kuullut, enkä tiedä, oliko tuo niin väliksikään.
 
No, luulenpa, että tämä asia on nyt kuitenkin tullut itselleni ja varmaan monelle muullekin varsin selväksi… En siis jauha siitä, ainakaan enää tälle päivää. (Tai ainakin luulen voivani luvata näin olettaen, että emme enää tänä iltana Miehen kanssa keskustele kyseisestä aiheesta.)
 
Sen sijaan olen taas hieman mietteliäs, enkä mielestäni ollenkaan ihan syyttä suotta. Tuon keskustelumme aikana Mies kertoi ikävöivänsä minua. Olin tietysti tästä mielissäni. Kerroin itsekin ajatelleeni Miestä ja ikävöineeni häntä. Lisäsin, joskin hieman leikillisesti, että sehän nyt kuitenkin on miehelle samantekevää. Hölmistyneenä Mies tiedusteli, mikä on samantekevää. Toistin sanani, jolloin Mies tuhahti, että ei pidä kysellä liian vakavia. Kohotin kulmiani ja ehkä vähän loukkaannuinkin, en kuitenkaan näyttänyt sitä. Naurahdin, että tässähän ei kukaan olekaan mitään kysynyt, vaan ainoastaan todennut omia ajatuksiani ääneen.
 
Niin että: Kaipaa, mutta pitää kuitenkin yhdentekevänä sitä, kaipaanko minä? Miten nuo kaksi asiaa mitenkään istuvat yhteen? Jälleen kerran tulee mieleen, että Mies ei oikeastaan kaipaakaan minua. Ainakaan siinä mielessä, kuin ”pitäisi”. (Lupauduin muuten soittamaan Miehelle vielä myöhemmin. Kuitenkin nyt tulee väkisinkin mieleen, että miksipä minunkaan sitten pitäisi soittaa Miehelle?)