Mietin tässä erästä viime vuoden elokuista iltaa kera erään miespuolisen henkilön, kutsuttakoon häntä nyt vaikka T:ksi. Juu, iltahan oli varsin ihana ja minun makuuni kaikin puolin. Ja tämä T… No, se on ollut minun sydämessäni ja mielessäni koko ajan. Itse asiassahan me olemme olleet tekemisissäkin ihan säännöllisesti, mutta emme kuitenkaan tehneet mitään väärää – emme edes puhuneet. Tai okei, miten sen nyt ottaa sitten, mikä on väärää ja mikä ei. Onko esimerkiksi väärin kertoa kaipaavansa toista, jos oikeasti kaipaa? Jos siihen ei kuitenkaan sisälly mitään sen seksuaalisempaa? No, minusta ei.

Mutta juu. Taas eilen illalla minulle tuli ihan valtava kaipaus tuota iltaa ja T:tä kohtaan. Tämä saattaa tietysti johtua ensinnäkin kevään tulosta ja kesän odotuksesta. Aina näin kevään aikaan minut valtaa sellainen kaipaus, etten osaa sitä pukea sanoiksi. Tai sitten se saattaa johtua siitä, millainen ”tilanne” minulla ja Miehellä on. Minä kun niin kovasti haluaisin jotain oikeaa, pysyvää ja… normaalia. Tuntuu, että ”kaikilla muilla” on, mutta minulla ei. Vaikka tokikaan näin ei ole. Silti tuntuu masentavalta kuulla, miten hyvin muilla tuntuu menevän ihmissuhteidensa kanssa ja miten onnellisia nämä niissä ovat.
 
Minä se vain jumitan paikoillani, ja odotan.
 
Odotan, että jotain positiivista tapahtuu ja että joku asia menee jollain tavalla eteenpäin. Miehen kanssa tätä odottamista on ihan liiankin kanssa. Mitään ei tunnu tapahtuvan missään muualla kuin puheissa, ja minä kun niin kovasti toivoisin jutun olevan henkisesti muutakin kuin puhetta ja niiden puheiden kuuntelua.
 
Vaan niistä syistähän minun piti puhua – ehkä vähän puolustellakin itseäni. (Minä kun tunnen ehkä tekeväni vähän väärin, kun tällä tavoin pidän mielessäni jotain toista ihmistä Miehen lisäksi… Tunteilleen kun ei vain voi mitään. Toisaalta minä en edes halua toistaiseksi voida näille ajatuksilleni tai tunteilleni mitään.) Vaikka varmasti osasyyt on minun ja Miehen ”tilanteessa” ja suhteen tilassa, sekä vuodenajassa, niin on tässä tietysti muutakin. Minulla on eräitä aitoja tunteita, jotka tahdon säilyttää. Juu, ja haluaisin myös tehdä noiden tunteideni kanssa jotain. En kuitenkaan kuolettaa niitä, päinvastoin.
 
Juttelin taas eilen T:n kanssa. Voi hyvänen aika sentään, miten hyvä olo ja mieli minulle tulikaan, kun sain vain jutella sen ihmisen kanssa. Sellaista oloa minulle ei oikeasti ole tullut koskaan siitä hyvästä, että olen saanut jutella Miehen kanssa. Ikävää, mutta totta. Ehkä minun ja Miehen henkinen välimatka on pitempi, kuin olen osannut kuvitellakaan – ehkä minulla ja T:llä sitä ei ole juuri ollenkaan.
 
Ja nyt minä sitten ajattelen taas T:tä. Ja sitä, miten pian haluaisin nähdä sen uudestaan. Ja jutella sen kanssa, kunnolla. Ja ehkä vähän muutakin.
 
Tiedän, että tämä on Miestä kohtaan väärin, mutta minähän olenkin moraaliton paskiainen. Sellaiseksi ihminen tulee ennemmin tai myöhemmin, jos se ei saa sellaista kohtelua, kuin tarvitsisi. En jaksa selittää enempää, mutta Miehen käytös ja toiminta on välillä niin kertakaikkisen perseestä, niin perseestä.
 
Tosin, ehkä moraalittomana paskiaisena oleminen voisi joskus saada pisteenkin. Joskus, jossain muualla ja jonkun muun kanssa. Koska Miehestä ei ole siihen, että se käyttäytyisi kerrankin sen mukaan ja sillä tavalla, että minä itse kokisin olevani oikeasti arvostettu ja rakastettu. Sanoja jokainen voi sanoa, lempeästikin. Mutta on eri asia, kuka ne sanoo ja kuka niitä oikeasti tarkoittaa.
 
Minun pitäisi varmaan erota Miehestä. Ihan tosissaan, eihän tästä suhteesta tunnu olevan minulle mitään muuta kuin päänvaivaa ja valittelua. Jos nyt alkaisin käymään läpi näitä blogissani olevia kirjoituksia, niin olenpa varma, että suurin osa näistä kirjoituksista koskee Miestä ja sitä, miten minä siitä ja sen touhuista valitan. Eikä se taas kerro suhteesta kovin paljon hyvää, valitettavasti. Tuntuu, että suhteessa on enemmän kysymysmerkkejä, mustia aukkoja ja valittamisen aiheita, kuin varmuutta, perusturvallisuutta ja hyviä asioita. Valitan.