Olen juuri alkanut kyllästyä siihen, että asioista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä. Olen kyllästynyt siihen, että aikuiset ihmiset eivät voi sanoa asioita suoraan niin kuin ne ovat, vaan kiertelevät ja kaartelevat kuin kissa kuumaa puuroa. Olen lopen kyllästynyt siihen, että annetaan ymmärtää asiat aivan toisella tavalla kuin ne ovat, eikä näitä väärinkäsityksiä edes yritetä korjata millään tavalla. Korjaaminen tapahtuu vain siinä tapauksessa, että itse ymmärtää jankuttaa asiasta tarpeeksi kauan. Ja tietysti siinä tapauksessa, että korjaava osapuoli on sopivassa mielentilassa tai muuten vain tilassa korjaamaan yleensäkään yhtään mitään.

Totta kai tällä valitusvirrellä on suora yhteys omaan elämääni, miksipä siitä muuten noin intohimoisesti kirjoittaisin. Ja totta kai tämä viittaa minun ja Miehen suhteeseen ja siinä ilmenneisiin ongelmiin. Totta kai viimeksi mainittu ”tila” tarkoittaa tässä tapauksessa humalatilaa, siis ei minun, vaan Miehen kohdalla. Koska totta kai Mies on näin perjantai-iltana päättänyt lähteä viihteelle rakkaiden naapureidensa sekä serkkunsa kanssa.
 
Ei sillä, että minua sen kummemmin haittaisi kenenkään viihteelle lähtö. Itseäni ei juomapuoli hirveästi kiinnosta tai muutenkaan innosta, enkä tiedä, onko minulla syytä huoleen muutenkaan Miehen tekemisten suhteen. Ja vaikka olisikin, en ole aivan varma, jaksanko olla tällä hetkellä tai myöhemminkään kiinnostunut niistä. Kaipa Mies itse tietää mitä tekee, en minä ala ketään paimentamaan joka sekunti. Mies tietää itse, mitä minä toivon häneltä ja hänen käytökseltään. Jos Mies ei pysty siihen, niin sitten on pystymättä – ei voi kuin valittaa.
 
Mutta aivan muustahan minun piti puhua, eikä suinkaan Miehen baarikäyttäytymisestä – siitäkään huolimatta, vaikka siinä olisikin korjattavaa varsin runsaanpuoleisesti. Minun piti puhua minun ja Miehen käymästä keskustelusta. Keskustelimme suhteemme laadusta, ja minä totesin, että en odotakaan mitään tuskaista sitoutumista – en vain halua olla kenenkään patja. Mutta tietenkään minun ei olisi pitänyt alkaa puhumaan yhtään mistään yhtään mitään, koska Mies oli jo jonkin verran huppelissa. Hänen kanssaan pitäisi keskustella ainoastaan silloin, kun hän on selvin päin, jotta hänen ei sitten tarvitsisi paikkailla sanomisiaan seuraavana päivänä. Mies nimittäin vastasi minulle (ja minä loukkaannuin) että ”Ei sun tartte antaa mulle persettä. Oon vaan nyt niin sekasin, etten tiiä mistään mitään yleensäkään.”
 
Minä myös loukkaannuin keskustelumme aikana siitä, että Mies sanoi ikävän olevan niin syvällinen tunne, ettei hän tunne sitä minua kohtaan. Eihän siinä mitään, jos kerran ei ole ikävä – mutta pakkoko asia nyt oli esittää tuolla lailla? Ikävä- asiaan minä tiuskaisin Miehelle vastaukseksi, että mitä sitä sitten pitää muutenkaan kehua ikäväänsä, jos ei kerran oikeasti ikävöi. Mies vastasi, ettei halua loukata. Ehkei hän tajunnut, mutta tuli loukanneeksi silti.
 
En jaksanut alkaa inttämään Miehen kanssa asiasta sen kummemmin – ja mitäpä intettävää tuossa nyt oikeastaan onkaan. Haluaisin vain selvittää asian myös omalta kantiltani Miehelle sitten, kun hän jossain elämänvaiheessa on taas selvin päin. Milloin se sitten lienee. Mies sanoi juomisensakin olevan minun vikaani. Minä kuulemma piinaan häntä oleskelemalla muualla, eikä hänellä ole muuta tekemistä.
 
Ymmärrän kyllä Miehen olevan humalassa mikä on, ja tiedän myös ettei humalassa sanottuja asioita tarvitsisi aina ottaa niin vakavasti, mutta kuitenkin. Kyllähän tuossa selvästi jotain on taustalla, kun Mies kerran tuollaisia juttelee. Tuskinpa ne puheet tyhjästäkään kumpuavat.
 
No nyt ihmiset ehkä saattavat miettiä, miksi valitan siitä, miten kukaan ei sano minulle mitään suoraan – ja että vastahan Mies on sanonut minulle asioita suoraan. Ehei, ei se nyt siitä johdukaan. Kyse on nyt siitä, että ne asiat pitäisi voida sanoa suoraan – tai yleensäkin niin kuin ne ovat – ihan selvin päinkin ilman mitään vettä väkevämpiä vahvistuksia, ja muutenkin lopettaa tuollaiset toisen harhaanjohtamiset. Jos Mies kerran on niin sekaisin itsensä kanssa kuin antaa ymmärtää, olisi heti ennen suhteemme alkua sanonut minulle olevansa sekaisin ja vailla suuntaa. Jos Mies kerran heti ennen suhteemme alkua tiesi, mitä haluaa – tai mitä ei halua – niin olisi sanonut senkin minulle ihan suoraan. Sen sijaan että antaisi olettaa minun asioita, joita ei oikeasti ole olemassa, eikä välttämättä edes tulekaan.
 
Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa sanoa asiat niin kuin ne ovat? On sentään kyse aikuisista ihmisistä, joiden nyt luulisi tietävän, mitä haluavat suhteelta ja muutenkin. Jos ihminen haluaa pelkän seksisuhteen, eikö olisin ihan ok sanoa siitä kumppanillekin? Seksisuhdehan minusta on suhde, joka on yhdessä sovittu – ja yhdessä sovituilla säännöillä mennään. Toki pelisäännöt pitää muissakin suhteissa olla. Mutta että Mies yksinään päättää haluavansa seksisuhteen ja pitää suhdettamme sellaisena – ja salaa sen minulta? Mitä helvettiä?
 
Vaikka Mies nyt olikin humalassa jutellessaan, luulen, että tämä ”suhteemme” tai mikä tämä nyt sitten ikinä onkaan, alkaa oikeasti olla finito, ja loppumispisteessä. Minun hermoni eivät enää kestä kauaa koko pyöritystä, on tässä silti niin paljon sellaisia asioita, joista minä en saa mitään muuta kuin harmaita hiuksia pidemmän päälle. Siitäkin huolimatta, vaikka Mies sanoi, että haluaisi sydämensä kuuluvan minulle. Eihän muuten Miehen sydän voi kuulua minulle, jos Mies ei anna siihen itselleen tai minulle mahdollisuutta. Jos Mies kieltää kaiken tällaisen toiminnan ja tunteet itseltään ja keskittyy pelkkään seksiin – no, ilman tunteita on vaikea kuvitella mitään muutakaan.