Minä en ole kirjoitellut hetkeen.
En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, ehen. Täällä minä olen edelleen. Teidän, ja ehkä omaksikin kiusakseni. Tämän ajan olen kuluttanut paskan jauhamiseen sekä oikeista asioista puhumiseen ja kaiken vähänkin minusta tähdellisen miettimiseen.
 
Missä tilanteessa sitten nyt olen?
Itse asiassa ihan lähtöpisteessä. Niin, asiani eivät tunnu edistyvän sitten mihinkään suuntaan, mikä on minun kannaltani hyvin valitettavaa. Toivon kuitenkin, että tunnelin päässä on valoa. Luulen, että siellä on sitä. Uskaltaisinpa vain sanoa tietäväni, vaan kun en voi. Sanon, jahka joskus ihan oikeasti tiedän. Voi, kuinka haluaisinkaan sanoa tietäväni.
 
Minä olen Kotipuolessa. Edelleen. Juu, täällähän minä olen majaillut vaikka kuinka pitkään. Eikä minulla ole totta puhuen täältä mikään kiire pois. (Miksipä olisikaan, täällä on varsin hyvä olla. Kenenkään kanssa ei tarvitse sen kummemmin riidellä, minulla ei ole ainakaan sen mittakaavan rahahuolia kuin Pohjoisessa ollessani, minulla on muutenkin helpompaa täällä…) Ei, ainakaan jos Pohjoisesta on kysymys. (Jos taas puhumme Etelästä, ja kysymys olisi, menisinkö jos asiat olisivat siinä pisteessä että voisin, vastaus olisi ehdoton kyllä.)
 
Minä olen jopa hakenut asuntoa täältä Kotipuolesta, mikä on minusta ihan hyvä idea. Minusta tuntuu, etten kaikesta huolimatta tee Pohjoisessa yhtikäs mitään. Miehelle en ole sen sijaan puhunut tästä asiasta vielä pihaustakaan, mutta totta kai se kummastelee, miten minä viihdyn täällä näin pitkään. Toisaalta, kylläpä tuo ihan hyvin on kuulunut pärjäävän siellä ilman minuakin, vaikka olenkin ollut huomaavinani, että nyt se sitten osaa jopa antaa minun olemassaololleni arvoa. Olisin ehkä mielessäni tuosta arvostuksesta, jollen kuitenkin syvästi ärsyyntyneenä ajattelisi, että kyllä sitä nyt annetaan arvoa, kun toinen on ollut poissa vaikka miten pitkään. Mutta taatusti, jos menisinkin Pohjoiseen ja olisin siellä hieman pidempään, arvostus loppuisi kuin seinään.
 
Minä kävin yhtenä päivänä Pohjoisessa. Lähdin ajelemaan sinne joskus viiden maissa aamulla erään unettoman yön jälkeen. Vaikka minun ehkä olisi pitänyt, en kertonut Miehelle visiitistäni yhtään mitään. Ajattelin, että suunnitelmani menevät aivan pilalle, vaikka ei minulla sen kummempia suunnitelmia ollutkaan. Menin Pohjoiseen vain siinä tarkoituksessa, että hoidan pari paperi asiaa ja tyhjennän komeroideni ylimmät hyllyt. Tämän sain tehtyä. Joku nyt varmaan ihmettelee, mitä minä kuvittelin Miehen voivan pilata, ellei minulla tuon kummempia suunnitelmia ollut. Tietysti ajattelin Miehen värväävän minut ikiomaksi hovikuskikseen tai jotain muuta vastaavaa. Eikä se olisi tietenkään käynyt laatuun, sillä minulla oli tiukka aikataulu. Eihän minulla ollut edes oma auto käytössä, koska en satu omistamaan sellaista.
 
Juu. Mies ei siis edelleenkään tiedä minun käynnistäni yhtään mitään. Se luulee minun majailleen täällä Kotipuolessa koko tämän ajan. Ehkä minun olisi pitänyt kertoa Miehelle jotain, mutta en sitten tullut kertoneeksi. Mies olisi kuitenkin ollut tyrmistynyt siitä, miksi minä en ollut sanonut sille heti alussa mitään ja miksi minä en ollut tullut katsomaan sitä. Niinhän minun tietysti olisi pitänyt toimia, mutta minähän taidankin mennä kaikesta huolimatta oman mieleni mukaan enkä sen mukaan, mitä joku moralisoija haluaisi minun tekevän.
 
Tietysti minulla on ajoittain ollut Miestä ihan valtava ikävä. Näin tuossa eräänä yönä untakin Miehestä. Unessa me riitelimme ja sitten unohduin tuijottelemaan Miestä ja aloitin puheenvuoroni: ”*Nimi…,” Tässä vaiheessa Mies muka katsoi minua. Minun oli määrä sanoa, että rakastan sitä, mutta sanoinkin, että ”Ei mitään.” Mistä lie moinen uni kumpusi. En minä nimittäin oikeasti tunne rakastavani Miestä, vaikka totta kai minä Miehestä välitän. Vai olenko tällä hetkellä vain niin sekaisin, etten enää itsekään tosiaankaan tiedä, mitä haluan?
 
No juu, voihan sen niinkin sanoa. Siis että olen sekaisin. Mutta ei kylläkään niin, ettenkö tietäisi, mitä haluan. Todellakin tiedän. Tämä haluaminen on käynyt minulle kyllin selväksi. Toivottavasti minä vain saan haluamani tässä tiimellyksessä.
 
Minä en näe minulla ja Miehellä tulevaisuutta. Valitettavaa, mutta totta. Voinhan tietysti olla väärässäkin, mutta näin minä nyt tällä hetkellä ajattelen. En kykene näkemään sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Tähän on monta syytä, joita en todellakaan ala nyt kaikkia erikseen luettelemaan. Minussa on myös omat syyni tähän ja minun pääkopassani, mutta totta kai esimerkiksi Miehessä ja sen käyttäytymisessä on myös paljon syitä. Harvoinpa se homma on yhdestä ihmisestä kiinni.
 
Mies taas näkee – jotakin. Mutta en tiedä, mitä. Minusta tuntuu, että Mies tietää kyllä mitä haluaa, mutta ei sano sitä minulle. Miksi? Onko se jotain niin hankalaa, että se ajattelee minun loukkaantuvan. Minä kuitenkin tykkään kaikesta huolimatta suorasta puheesta, enkä siitä, että asioita pimitetään. Paraskin puhuja, tuhahdan juuri nyt itselleni, mutta kyllä, odottaisin sitä suoruutta näissä asioissa Mieheltä. No, enivei. Sen Mies on kuitenkin jo nähnyt, ettei hyvää juttua pidä pilata kiirehtimällä.
 
Mutta hei, luuleeko Mies, että odotan ikuisesti? Vaikka olen nuori ihminen, niin en minäkään ikuisuuksia todellakaan ole valmis odottamaan. Minä haluan elämälleni perustan. Minä haluan normaalin elämän. Minä haluan elää sitä normaalia elämää, en ainoastaan ajatella sitä, puhua siitä tai haaveilla siitä. Normaali elämä on minulle asia, jota en halua katsella vain elokuvista. Sen toteuttaminen ei loppujen lopuksi ole niin mahdotonta, kuin voisi kuvitella, vaikka omat haasteensa elämässä yleensä onkin. Sen sijaan loputon jahkailu ja tietämättömyys – ne eivät luo mahdollisuuksia juuri mihinkään. Ainoastaan siihen, että ihminen masentuu ja alkaa pitemmän päälle tulla erittäin pessimistiseksi.
 
Voisin tietysti jälleen kerran sanoa nämä asiat ihan vain Miehelle, enkä ”puhua” niistä ääneen täällä. Juu. Mutta minkäs teen, kun en kerran saa suutani auki. Pakkohan nämä asiat on johonkin purkaa. Toki minä näistä avaudun myös ”jollekin”. Valitettavasti tämä joku taitaa kuitenkin juuri tällä hetkellä olla nukkumassa. Sitä paitsi kaipaan yksinäistä pohdiskelua hetkisen ennen nukkumaanmenoa.
 
Pohdiskelujeni kulmakivi on eräässä T nimisessä henkilössä. Minun pitäisi vain saada kysymyksiini vastauksia jollain konstilla. Vain siten pääsen eteenpäin. Eikä näitä vastauksia auta pohdiskella sen kummemmin. Vastaukset ovat, mitä ovat. Ne pitäisi vain onkia esiin. Mitä pikemmin, sen parempi.
 
Hyvää yötä.