Irtautuminen sujuu huonosti, todella huonosti. Tämä johtuu siitä, että vaikka kuitenkin haluan irtautua, niin samalla en kuitenkaan halua sitä. Syitä on monia, ehkä suurimpana syynä tunteeni Miestä kohtaan. Vaikeita asioita, mutta pakko niitä on jotenkin koettaa ensin ajatustasolla pohtia, ja sitten alkaa toteuttamaan suunnitelmia ihan käytännössä.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten haluan elää omaa elämääni ja tehdä elämässäni muutakin kuin miettiä, mitä muut ajattelevat ja onko se yhteisön etiketin mukaan hyväksyttävää vai eikö.
 
Tämä onkin aivan totta, ja tästä aiheesta aion tässäkin kirjoituksessa jatkaa enemmän. Tässä välissä on sanottava, että en todellakaan tarkoita, ettäkö minun ja Miehen kahdenkeskinen oleskeleminen olisi jotenkin jäykkää, itse asiassa sellaisesta ei ole häivääkään. Meillä on sanaton – ja oikeastaan jotakin on sanottukin – sopimus siitä, että kumpikin voi kahden kesken olla ihan vapaasti ja niin kuin lystää. Tämä onkin hyvä, tulisin varmasti hulluksi, jos minun pitäisi koko ajan vetää tapakulttuuria täysillä.
 
Palataanpas sitten itse aiheeseen, eli irtautumiseen ja siihen, miksi olen alkanut työstää ajatusta irtautumisesta. Sanoista tekoihinhan minä en ole vielä päässyt, mutta ehkä senkin aika tulee sitten, kun saan tarpeeksi potkittua itseäni takamukselle kohti toimintaa.
 
  1. Haluan elää.
Tämä tarkoittaa kohdallani sitä, että haluan tehdä monia sellaisia asioita, joita en ole vielä tehnyt. Nämä asiat ovat aivan normaaleja monen nuoren naisen elämään kuuluvia positiivisia asioita, joille yhteisö tai sen mielipiteet ei pitäisi olla kompastuskivi. En halua, että joudun sitten vanhempana miettimään, että miksi en mennyt ja tehnyt niin kuin toivoin.
 Mitähän minä sitten mahdan elämältäni haluta. Paljon kaikenlaista tietysti. Haluan opiskella, matkustella, seurustella, mennä kihloihin, jopa naimisiinkin, saada lapsia. Haluan yhteisen kodin, jossa kaikilla on hyvä olla. Mielellään riittävän kokoisen omakotitalon parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista. Haluan leipoa viikonloppuisin korvapuusteja ja muita herkkuja. Haluan käskeä mukavia, tuttuja ihmisiä, ystäviämme, syömään. Haluan käydä erilaisissa tapahtumissa. Haluan työpaikan, jossa olen onnellinen huonoistakin päivistä riippumatta.
 Nyt joku voi tietysti kuvitella minusta tulleen rasistin, mutta ei se niin ole. On ihan totta, että voin toki saada nämä asiat yhteisössäkin elämällä, mutta en ehkä ihan siten, kuin olen kaavaillut ja miten se itsestäni parhaalta tuntuisi. Lisäksi on ihan faktajuttu, että vaikka romanikulttuurissa on paljon opiskelevia ihmisiä, niin opiskelujen laita on oikeasti vähän niin ja näin, jos olet naisihminen ja elät miehen kanssa. Kodista pitäisi huolehtia ja muutenkin olla miehen tukena. Tukeminen on sen sorttista, että ensinnäkin mies tietää sinun olevan ”siellä”, vaikka olisitkin taka-alalla. Ja myös se, että yhteisö ”laskee” sinut oikean kaavan mukaan, vaikka nimenomaan et aina olekaan näkyvillä. Tämä liittyy juttuun olennaisesti, vaikka ”ulkopuolinen” ei yhteyttä välttämättä heti hoksaakaan. No. Tavallaan naisena oleminen romanikulttuurissa ja opiskelu on aika vaikea yhtälö, ihan oikeasti. Opiskelulle ei tunnu jäävän tarpeeksi aikaa, ja mitä hyötyä on opiskella, ellei siihen voi panostaa kunnolla. Romanikulttuurissa esimerkiksi vuorokausirytmit ovat usein erilaiset, kuin valtaväestöllä. Nukkumaan mennään myöhään ja herätään sitten, kun ei enää väsytä. Tämä ei käy yhteen koulun kanssa. Mies esimerkiksi noudattaa näitä rytmejä, eikä tunnu useinkaan ymmärtävän, että joskus on noustava tietyllä kellonlyömällä. Kuinka minun opiskelujeni suoraan sanoen kävisi, jos hengailisin Miehen kanssa ja koittaisin oikeasti jotain koulua käydä?
 
  1. Haluan tehdä asiat omalla tavallani.
En halua tehdä asioita sen mukaan, mikä on muiden mielestä hyvä tapa tehdä. Muita ihmisiä on mielestäni erittäin suositeltavaa kuunnella, ja monessa puheessa saattaa olla järjen hivenkin. Mutta ennen kaikkea haluan tehdä asiat omalla tyylilläni täysin vapaasti, enkä miettiä, kuinka minun pitäisi tietyt asiat tehdä, jotta yhteisö olisi tyytyväinen. Tai jottei yhteisön maine tahraantuisi.
 Tarkoitan nyt tällä yleisesti ottaen sitä, että romaniyhteisössä on tiettyjä asioita, jotka pitäisi tehdä tietyn kaavan mukaan, jotta ne olisi tehty varmasti oikein ja kunnolla. Kokemukseni mukaan voin sanoa, että moni vetää omalla tyylillään silloin kun kukaan ei näe, mutta muiden nähdessä sitten pyritään tietysti vetämään oma rooli kunnolla kotiin. Totta kai tätä tapahtuu myös valtakulttuurissa joidenkin ihmisten kohdalla, ollaan ns. vieraskoreita, vaikka kysymys olisi omista sukulaisista. Mutta ei minun kohdallani, enkä minä halua sellaista.
 
  1. Haluan olla aidosti onnellinen.
Ei tässä yhteisössä eläminen tai oleminen tietenkään estä aitoa onnellisuuttani, mitenpä se sitä voisi tehdä. Siis periaatteessa. Mutta yhteisöön ja sen tapoihin kuuluu sellaisia asioita, joita minä alun perin yhteisöön kuulumattomana ihmisenä en varmaankaan koskaan pysty täysin sisäistämään tai hyväksymään. Vaikka nämä asiat ovat minulle arkipäivää ja sillä tavoin tuttuja, ne eivät kuitenkaan tunnu välttämättä luontevilta tai oikeilta.
 Olen tähän mennessä kirjoittanut vain yhden kirjoituksen irtautumisesta, ja tämä on nyt sitten se toinen kirjoitus. Tuossa ensimmäisessä kirjoituksessahan mainitsin esimerkiksi sellaisen tavan, että ennen kuin miehellä ja naisella on muutaman vuoden ikäinen lapsi, he eivät voi istua esimerkiksi autolla ajaessa vanhempien ihmisten nähden vierekkäin. (No, totta kai vierekkäin tulee väkisinkin istuttua aina välillä, mutta ehkä se ei nyt ole tässä olennaista.) Tämä kyseinen tapa liittyy häpeilytapoihin ja vanhempien ihmisten kunnioittamiseen, siihen, että kaikki nolottavat asiat pyritään peittämään mahdollisimman pitkään, kunnes ne sitten jossain vaiheessa tulevat ilmi. Nolouden tunteita vältellään romanikulttuurissa. Siksi niin moni asia on tabu.
   Totta kai minullakin on omat tabuni, joista en välttämättä halua puhua ollenkaan, koska koen ne asioiksi, joista nyt ei vain puhuta tai ei ole soveliasta puhua. Totta kai minunkin kohdallani on asioita, joita en mielelläni tee, koska se ei ole minusta normaalien käytöstapojen sisälle lukeutuvaa. En kuitenkaan halua häpeillä liiallisesti niin, että normaali elämä suoranaisesti häiriintyy. Haluan voida istua seurustelukumppanini vieressä silloin kuin itse haluan, en pelkästään silloin, kun ei ole pelkoa vaikkapa ”appivanhempiin” törmäämisestä. Liiallinen häpeily ja salailu on turhauttavaa, eikä kuulu minun ajatusmaailmaani sitten ollenkaan.
 
  1. Haluan olla vapaa ja voida olla vapautunut.
Minä en tarkoita vapautta nyt siinä mielessä, että kenenkään nilkkaan konkreettisesti laitettaisiin kahletta pitämään hänet ruodussa. Puhun vapaudesta enemmänkin symbolisesti, minkä jokainen varmaan ymmärtänee. Yhteisön tavat ovat erittäin paljon sidoksissa siihen, mikä on käsitys esimerkiksi siveellisyydestä ja vanhempien ihmisten kunnioittamisesta. Kuten sanottu, nämä kaksi asiaa ovat sinänsä ihan hyviä asioita, mutta jos niiden toteuttaminen ampuu niin sanotusti yli ja menee liian pitkälle, niin totta kai katto tulee jossain vaiheessa minullakin vastaan. En väitä, ettäkö haluan porhaltaa maailmassa eteenpäin kuin iso jää välittämättä kenestäkään muusta – totta kai minä haluan tavallani olla ”hyvä”, jos se nyt vaikkapa sitten käsittää sen, miten kunnioitetaan vanhempia ihmisiä tai kuinka ollaan siveellisiä.
 Mutta siis vapaus, alaotsakkeena siveellisyys. Yhteisön tapojen mukaista ei ole mennä vaikkapa uimarannalle bikineissä. Oli siellä sitten muita yhteisön jäseniä tai ei, se ei ole hyväksyttävää. Kunnollinen yhteisön jäsen ei koe kovinkaan kunniakkaaksi myöntää edes omalle ikätoverilleen menevänsä aurinkoa ottamaan biksut päällä. Vaikka sitä omaa ikätoveria – samaa sukupuolta olevaa – ei todellakaan tarvitse häpeillä. Niin. Siveellistä olisi mennä uimaan ihan oikeasti ja kirjaimellisesti esimerkiksi korkeintaan joku toppi ja alushame päällä. Alushamekin kuitenkin mielellään musta, ja polvien alle ulottuva. Ehkä se sitten on siveellistä, mutta ei hyvänen aika järin käytännöllistä – eikä muutenkaan kovin mukavaa.
 Vapaus, alaotsakkeena vanhempien ihmisten kunnioittaminen. Totta kai minä kunnioitan omalla tavallani vanhempia ihmisiä ja esimerkiksi omaa isääni. Omaa isääni minä en tietenkään teitittele, samoin kuin en myöskään omia vanhempia sukulaisiani. Tämä olisi ehkä kohteliasta ja hyvää kunnioittamista, mutta ei valtakulttuurissa luontevaa, eikä mukavalta tuntuvaa. Sen sijaan teitittelen vieraita vanhempia ihmisiä. Yleisesti ottaen katson, etten käyttäydy sikamaisesti tai puhu törkeitä, jos vanhempia ihmisiä on lähettyvillä. Yritän myös olla avuksi, esimerkiksi aukaisemalla oven tai muuta vastaavaa, vanhemman ihmisen kohdatessani. Mutta. Minusta tuntuisi hyvin ikävältä ajatukselta peittää kaikki loppujen lopuksi normaalit ja iloiset asiat vaikkapa omilta mummoiltani. Puhutaan nyt vaikka vakavasta seurustelusta (ennen yhdessä asumista) tai vaikka raskaudesta. (Totta vie, näihin asioihin valtakulttuurissa suhtaudutaan huomattavasti mutkattomammin, kun taas romanikulttuurissa nämä ovat puheenaiheina melkoisia tabuja.)