Alkoipa tässä juuri äskettäin vaivaamaan, voiko blogissa kirjoittaa asiat tasan suoraan niin kuin ne ovat. Siis siitä huolimatta, että vaikka muut näkevätkin ne? Ainoa, mikä minua todella teksteissä vaivaa tällä hetkellä on se, että a) Jos jätän rumat sanat ja suoran puheen välistä, en oikeastaan saa puretuksi yhtään mitään, ja kierrän asioita, ja b) Jos taas sanon rumatkin sanat ja kirjoitan asioista niiden oikeilla nimillä, näen vaivaa siitä, mitä muut ajattelevat minusta ja kirjoituksistani.

Miksi minun kuitenkaan pitäisi ajatella jotakuta muuta, kun kirjoitan blogiani? Itseänihän varten minä olen tämän blogin alun perin luonut, enkä muita. En pelkää sitä, että joku tuttu löytäisi kirjoitukseni. Luulen, että välttämättä minua ei tunnisteta – tai vaikka tunnistettaisiinkin, niin mitä sitten. En välitä siitä, että joku lukisi tekstini, vaan siitä, mitä joku ajattelee luettuaan tekstini, jos se sisältää suorempia sanoja.
 
No, koska tämä asia nyt kerran pyörii mielessäni, niin puhutaanpas sitten suoraan. Viittasin suoraan puhumisella eilisiin teksteihini, jossa puhuin minun ja Miehen kommunikaatio-ongelmista. Siitä, miten en koe, että Mies kuuntelee minua tai jos kuunteleekin, niin ei ainakaan halua ymmärtää sanomaani. Tai ainakin kuvittelee ylipuhuvansa minut aina uudelleen oman tahtonsa jatkeeksi. Tässähän ei siis sinänsä ollut mitään epäselvää. Oikeastaan koko eiliset kirjoitukseni eivät minua olisi varmaankaan alkaneet sen kummemmin vaivata, ellen olisi yhtäkkiä huomannut, että ihan tarkoituksellisesti kiertelen sanomasta tiettyjä asioita.
 
Kuten sitä, että eiliset ”kommunikaatio-ongemat” syntyivät aiheesta nimeltä seksi. Tarkemmin sanottuna minulla ei sinällään ole mitään ongelmaa seksin kanssa, eikä mitään kyseistä asiaa vastaan. Vielä vähemmän Miehellä. Nythän on kuitenkin niin, että eilinen kipakkuuteni ja hermoiluni sai alkunsa siitä, että Mies ihan viattomasti toivoi minun tulevan mahdollisimman nopeasti takaisin Pohjoiseen. En tiedä, oliko rivien välissä mitään sanomatonta, vai oliko ajatus pelkästään minun omani. Jostain syystä en kuitenkaan voinut olla kivahtamatta Miehelle, että ”Totta kai minä tulen, mutta naimaan minä en sun kanssa rupea.” Miehen ilme olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen, sillä hämmästyneeltä se ainakin kuulosti. Mies tuhahti, ettei ymmärrä, mitä minä nyt oikein höpötän. Sanoin, etten höpötä yhtään mitään, mutta että asia nyt sattuu olemaan näin.
 
Tätä Mies ei tietenkään voinut niellä ihan suosiolla, vaan alkoi satuilemaan siitä, miten saa minut kuitenkin taivutettua pyörtämään päätökseni. (Joka muuten syntyi sen seurauksena, että tulin siihen tulokseen, että jos suhteemme on suurilta osin pelkkää seksiä, niin antaa sitten olla olematta.) Minua tämä hänen juttelunsa tietysti harmitti, mutta jostain syystä kuitenkaan en voinut olla nauramatta. Nauruni kuullessaan Mies varmaan luonnollisesti ajatteli meidän olevan jälleen kerran samalla aaltopituudella, ja minunkin olevan paremmalla tuulella.
 
No, eihän se ihan noin ollut – minä en ollut paremmalla tuulella. Pikemminkin nauroin Miehen mahdottomuudelle.
 
Nyt se eilisen episodikin on sitten sanottu. Olen helpottunut.
Nyt lähden kauppaan.