Eilettäin sain onneksi luopua yhdestä huolestani: Sain peräti viime kuun rahat tililleni ja sain täten maksettua viime kuun vuokran, terveyskeskuslaskun sekä sähkölaskun. Nyt ei ole sen suhteen hätää, mutta tiistaina on kyllä mentävä Pohjoiseen laittamaan uusi rahananomushakemus sinne jonnekin, jos meinaa saada maksettua vuokransa tässäkin kuussa. Mutta, minun bloginihan ei varsinaisesti keskity raha-asioihin enkä muutenkaan välittäisi nyt miettiä niitä enempää, joten unohdetaanpas ne.

Eilettäin kohtasin myös pienen takaiskun liittyen Mieheen. Sen suuremmasta asiasta ei ole kyse, mutta taas kerran sain todeta Miehen olevan juhlatuulella. Aluksi juttelimme niitä näitä, kunnes tulin kysyneeksi taustamelun vuoksi, missä Mies on. Se kertoi olevansa naapurissa. Kummastelin mielessäni, että harvemmin se sinne selvin päin menee. Hetken päästä kuitenkin selveni, että ei se ihan selvin päin sillä hetkelläkään ollut, mutta ei niin humalassakaan, ettäkö olisin jotenkin voinut sitä sen kummemmin huomioida. Taas kyllä olin ihmetellyt, miksi Mies kuulosti jotenkin niin omituiselta verrattuna omaan itseensä.
 
Ravintolaan menemisestä se ei maininnut vielä siinä vaiheessa mitään, mutta toisaalta pidin sitä jo itsestään selvänä muutenkin. Mielessäni pohdiskelin, että siellä sitä rahaakin taas palaa ja sitten Mies saa olla vinkumassa ja valittamassa, kuinka raha ei riitä edes ruokaan. Tietenkään en ryhtynyt pitämään mitään moraalisaarnaa Miehelle, vaikka ehkä olisi kannattanutkin. Ajattelin, että on taas kerran parempi alkaa puhumaan vasta sitten, kun Mies on selvin päin.
 
Otaksuin tuon hetken tulleen tänään soittaessani Miehelle joskus päivällä. Valitettavasti olin väärässä, vaikka sitä toisaalta jollakin lailla tiesin odottaakin. Juu no, Mies siellä oli edelleen juhlatunnelmissa, ja oli todellakin nauttinut heti aikaisin päivällä vettä väkevämpiä ihan riittämiin. Sössöttänyt se ei silloin vielä, mutta muutenhan sen äänestä kyllä kuuli varsin tarkkaan, että humalassa ollaan joo. Tässä sitten päivän ja illan mittaan olen soitellut sille useamman kerran ja edelleen todennut sen istuvan ravintolassa. Siellähän se aika kuluu tietysti kun siellä on sen eräs kaverikin, ja muitakin tuttuja – mutta kuitenkin, voi helvetti!
 
Ihme kyllä, tänäänkään emme ole saaneet riitaa aikaiseksi mistään. Minulla on yleensä mennyt hermo Mieheen viimeistään siinä vaiheessa, kun se on humalassa ruvennut puhumaan jostain. Tänään se ei alkanut muistella menneitä eikä muutenkaan ollut hankala, niin kuin se joskus tuppaa olemaan. Sen sijaan se mussutti, että sillä on niin ikävä minua että sen sydän rikkoontuu, kun minä en tule ollenkaan täältä pois. Meidän pitäisi sen mukaan alkaa nyt oikeasti elämään yhdessä ja lopettaa tämä leikkiminen. Mies kuulemma rakastaa minua sydämestä asti ja minä olen kuulemma sen enkä kenenkään muun. Minunkin pitää kuulemma sisäistää tämä asia.
 
No, mitäpä minä nyt sitten osasin niinkään tuohon sanoa… En yhtään mitään. Sinällään noita sanojahan olisi kuunnellut ihan mielellään – jos Mies siis olisi ollut selvin päin. Mutta kun ei niin ei. Minua ärsyttää suunnattomasti, että tuollaisia asioita pitää alkaa puhumaan päissään. Jos niistä ei voi selvin päin puhua, niin sitten minun puolestani antaa olla puhumatta. Sitä paitsi voisin vaikka lyödä vetoa, että sinä päivänä, kun Mies tuosta juhlameiningistään selviää, se ei enää muista koko puheitaan tai sitten jos muistaa, niin ainakin peruu ne tavalla tai toisella. Ei sillä, että minä niitä niin tosissani olisin ottanut Miehen sekavan tilan vuoksi, mutta ärsyttääpä vain.
 
Tätä juhlien pitkittymistä on nyt Miehen kohdalla sattunut viime aikoina useita kertoja. No, kaikista niistä kerroistahan minä olen kertoillut tänne. Ja näköjään taas saan olla valittamassa siitä, miten se hilluu päissään ravintolassa. Ei se tietenkään niin paljoa ota aivoon, kun en ole nyt itse seuraamassa sitä meininkiä siellä päässä, mutta ottaapa kuitenkin ihan tarpeeksi. Minusta Mies voisi ihan oikeasti keksiä itselleen muutakin ajanvietettä. Eikö juhlapyhiksi voi keksiä mitään muuta tekemistä kuin juominen? Itselläni nämä Pääsiäisen pyhät kyllä sujuvat ihan selvissä merkeissä, ja muutenkaan tuo juominen ei ole minun mielestäni ratkaisu mihinkään tekemisen puutteeseen – pikemminkin tekosyy.
 
Tuntuu, että Mies ei ymmärrä, että tuosta sen monen päivän juhlimisesta voi seurata ihan oikeita ongelmia, enkä nyt puhu meidän ihmissuhteestamme. Minun pitäisi kai puhua sen kanssa niistä muista ongelmistakin, mutta turhaanhan minä tässä vaahtoan, kun Mies ei tätä ole kuulemassa eikä näkemässä. Krapulainen aamukaan ei ole hyvä puhumiselle – tai edes kuuntelulle. Jos Miehelle tiuskaisee vähänkään kun se on krapulassa, niin se hermostuu ja sanoo, ettei jaksa riidellä. Typerää, että se kuvittelee, että minä jaksan ja olen valmis sietämään mitä tahansa ja vieläpä määrättömiä määriä. Juu.
 
Sitä paitsi mietiskelin tuossa juuri, että tämä meidän vanhempien ihmisten häpeilymme on vähän nurinkurista. Siis tuohon Miehen kulttuuriinhan kuuluu se, että mies ja nainen eivät istu vierekkäin autossa tai muuallakaan, jos joku vanhempi voi nähdä. Mutta esimerkiksi silloin, kun Mies on äitynyt juhlatuulelle ja laittanut minut ajamaan autoa itselleen, niin eipä ne häpeämistavat ole silloin sille tulleet mieleen. Niin, minusta kun on ihan loogista, että saattaisihan sitä jotkut vanhemmat ihmisetkin olla liikkeellä myöhemmin ja siten nähdä meidän istuvan vierekkäin. Mutta Mieshän ei ole ilmeisesti tällaista kulttuurillista tekijää jaksanut ajatella, joten enpä ole minäkään katsonut asiakseni huomauttaa siitä mitään.
 
Naisten vaivat muuten yllättivät minut tänä iltana. En siis taidakaan olla raskaana. Tai sitten nuo ovat niin sanotut valemenkat. Katsellaan nyt. Aikataulunsa puolesta ne kyllä sopisivat ihan hyvin kuvaan, ja ehkä muutenkin parempi, etten ole tässä elämäntilanteessa raskaana. Kaikki aikanaan. Toisaalta on tietysti pieni pettymys, etten todennäköisesti odotakaan lasta. Toisaalta olen kuitenkin myös helpottunut, eikä pettymys sillä tavalla paina, kuin voisi ajatella.