Pikainen ja lyhyt kirjoitus Miehestä ja siitä, miten emme tänä päivänä ole sanallakaan muistelleet eilistä. Ei kun anteeksi, nyt valehtelen – kyllähän me vähän taisimme muistellakin. Mies itse asiassa kysyi minulta, olenko soittanut hänelle eilen. Ilmeisesti hän ei ollut aivan varma siitä. Myönsin soittaneeni, mutta en puhunut muista asioista mitään. En viitsinyt, ajattelin, että ellei Mies muista, niin olkoon sitten muistamatta. Pääasia, että minä muistan.

Juttelimme Miehen kanssa niitä ja näitä, riitelemättä. Minä kerroin aikovani lähteä ennen kesää käymään laivaristeilyllä ihan huvin vuoksi, koska en ole pitkiin aikoihin käynyt missään. Tähän Mies totesi, että jos minä lähden, niin ilman häntä en kyllä lähde. Kiva olisi kuulemma mennä yhdessä. Totesin, että niinhän se tietystikin olisi. Pohdiskelin ääneen, että mitähän kivaa sitä keksisi loppukuusta, koska talossakaan ei jaksaisi koko loppuikäänsä istua. Mies tokaisi, että loppukuusta Me teemme yhdessä jotain mukavaa ja vietämme laatuaikaa, koska meillä ei ole sellaista oikeastaan pitkään aikaan ollut.
 
Jaahas. Miten Minusta ja Miehestä taas yhtäkkiä tuli Miehen suussa ”Me”? Mukavaltahan se kuulostaa, ja mukavalta sinällään näyttääkin kun sen tuolla tavoin kirjoittaa, mutta kuitenkin. Mielessäni pyörii edelleen eilinen ja se, mitä Miehen päässä todellisuudessa liikkuukaan. Mielessäni pyörii myös valitettavasti se, että meidän varmaankin pitäisi ihan oikeasti olla erillään, mutta en vain saa sanotuksi sitä Miehelle – enkä haluakaan sanoa, koska tietenkään en haluaisi olla Miehestä erillään. Ajatuskin tuntuu kamalalta.
 
Mies mainitsi puhelumme aikana muuten lähtevänsä elokuviin, kun saa ilmaisliput sinne. En kysynyt, kenen kanssa, vaikka mieleeni kyllä tulvahti enemmän ja vähemmän kysymyksiä. Mies kysyi, arvaanko, kenet hän näkee tänä päivänä. Tuhahdin, etten jaksa leikkiä mitään arvausleikkejä ja että Mies on nyt vain niin hyvä, että kertoo. Mies totesi tähän, ettei kerro, koska olen näin kyyninen. ”Kyyninen”, tuhahdan minä. ”En vain jaksaisi nyt arvailla. Kenen kanssa sinä sitten menet elokuviin?” kysyn. Mies vastaa, ettei kenenkään.
 
Tässä vaiheessa totesin peräti kahteen kertaan, että eihän tämä oikeastaan ole edes minun asianikaan. Valitettavaa vain minun kannaltani, ettei Mies tainnut kuulla kommenttiani varsin hiljaisen puheääneni vuoksi.
 
Mieleeni kieltämättä tuli eräs vaihtoehto siitä, kenen kanssa Mies voisi erittäin todennäköisesti olla menossa elokuviin – ja kenet hän erittäin todennäköisesti oli tapaamassa tänä päivänä. Mutta vaikka kuinka ajattelen, en aina kerro kaikkia ajatuksiani Miehelle. Mieleeni siis juolahti, että kyseessä voisi olla Miehen ex-tyttöystävä, jonka perään Mies on tuntunut aina välillä – tai oikeastaan aika useinkin – haikailevan.
 
Ja entä sitten? Mitä minun nyt on tehtävä? Siis, mitä siitä, jos Mies haluaa mennä elokuviin exänsä kanssa? Antaa palaa, itsepähän aikuinen ihminen tietää mitä tekee ja mitä ei tee. (Tämä kuuluu muuten niihin lauseisiin, joita mielelläni hoen itselleni.) Ei ole minun asiani huolehtia siitä, kenen kanssa Mies aikaansa viettää ja kertooko hän siitä rehellisesti minulle. Mies tietää itse, että olen kyllä kiinnostunut hänen tekemisistään ja menemistään, ja tietää myös sen, etten välttämättä ole kovin innoissani jos tiedän hänen tapaavansa exäänsä. Mutta Mies tietää myös omat rajansa, tai että onko niitä ollenkaan. Jos Mies haluaa toimia väärin, se on suoraan sanoen hänen oma ongelmansa. Minä kun en jaksa siitä enää stressiä kantaa.