No nyt en oikein tiedä mistä päin tuulee, tai miten tämän muutenkaan muotoilisin. Kysehän on taas jälleen kerran tästä ah, aina niin selkeästä ja arvattavasta Miehestä. Kenestäpä muustakaan. Okei, minähän joku aika sitten raportoin täällä siitä, että Mies ilmeisesti lukee suhteemme koostuvan lähinnä seksistä ja olevan täten lähinnä seksisuhde vailla sen kummempia tunteita. Näinhän minä ajattelin, kun siltä vaikutti. Olin jopa maininnut Miehelle tästä, ja Mies totesi vain, että eikös se ole tyhjää parempi.
Tässä sitten tulin varmaan samalla kertaa – tai ainakin lähiaikoina – raportoineeksi myös siitä, että Mies ei juurikaan puhu tuonkaltaisia asioita ollessaan selvin päin, lähinnä silloin kun on humalassa. Samaan hengenvetoon taisin todeta, että tuskiapa nuo puheet sentään ihan tyhjästäkään kumpuavat, ja että niille varmasti täytyy olla joku syy. Oli Mies sitten humalassa tai ei.
Olen pyöritellyt mielessäni niitä sinä tiettynä iltana käytyjä keskusteluja ja sanoja niin, että minusta on välillä tuntunut siltä, että pääni räjähtää. Olen miettinyt omaa itseäni, omia halujani ja sitä, millaisia valintoja voisin tai ehkäpä jopa joudun tekemään. Olen miettinyt Miestä, Miehen haluja ja sitä, miten Mies suhtautuisi, jos sanoisin ihan kaiken todella ajattelemani sille ääneen. Tietenkin on hyvä ajatella, mutta yksinäänkin on vähän turha mietiskellä, jos niille mietteilleen ei saa mitään vastausta. Mitenpä sitä itseltään saisikaan – eihän se mietiskely oikeaa keskustelua korvaa.
Tänään minä puhuin Miehen kanssa ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Me todella puhuimme. Puhuimme ensinnäkin siitä, miten Miehellä on jatkuvasti kiire ja miten minusta ihan totta tuntuu siltä, että sillä ei ole ollenkaan enää aikaa minulle. Mies sanoi olleensa sellaisissa tilanteissa, ettei oikein ollut viitsinyt puhua puhelimeen. Sanoin ymmärtäväni, että Miehellä on muutakin elämää, ja pidin sitä jopa hyvänä juttuna, mutta kerroin kuitenkin toivovani myös sitä, että Miehellä riittäisi edes vähän enemmän aikaa minullekin.
Totesin, että emme ole pitkään aikaan puhuneet kunnolla, ja että puhelumme ovat viimeaikoina kestäneet korkeimmillaan jotain vähän päälle kolmekymmentä sekuntia. Paljonko siinäkin ajassa muka ehtii sanoa? Ei yhtään mitään, kuten olen useaan kertaan alistuneesti huokaissutkin. Tänään meillä kuitenkin oli aikaa – ja kenties olisi vieläkin, mutta luulen, että Mies on nyt jo nukahtanut odotellessaan että mahdollisesti vielä soitan sille.
Koska Mies huomasi olostani, että jokin on vialla, minun oli sitten avattava sanainen arkkuni ihan tosissaan. Oikeastaan keskustelu lähti siitä, että Mies kutsui minua rakkaaksi enkeliksi. Tämä tuntui minusta, no, sanotaanko sitten vaikka että katkeransuloiselta. Minä kielsin Miestä sanomasta tuota sanaa, koska ”Muutenkin olen sulle Rakas Enkeli lähinnä silloin kun se sulle sopii.” ”Sillon kun se mulle sopii”, Mies toisti sanani hieman hölmistyneenä. Totesin Miehelle, että siltä minusta tuntuu, ja että kaikki lähti liikkeelle niistä aiemmin käydyistä keskusteluistamme. Minähän siis olen saanut sen kuvan, että Mies ei missään nimessä välitä minusta muussa mielessä, kuin siinä, joka oikeasti minulle vähiten taitaa merkitä.
Mies huokaisi. Sanoi, että asiaan on nyt kyllä pakko kommentoida edes jotakin. Minä naurahdin. Vai että kommentoida – no tottahan siihen nyt pitäisikin saada joku välikommentti. Mies sanoi höpötelleensä päissään. Ei hän sitä tarkoittanut, ei todellakaan. Ei hän noin ajattele. Ja ennen kuin minä sanon ääneen kaikkea mitä ajattelen, kannattaisiko minun vaikka miettiä, olenko kenties käsittänyt jotain värin vai ovatko ajatukseni oikeasti totta.
Mieleni teki lisätä, että enhän minä voi yksinäni tai yksin ajatellessani tietää automaattisesti jonkin tai joidenkin asioiden todenperäisyyttä, ja että juuri totuuttahan varten minä suuni aukaisin. Teki mieleni myös kysyä, että eikö ole parempi, että avasin vaihteeksi suuni, enkä tyytynyt vain miettimään mielessäni näitä asioita, jotka minua kuitenkin painavat. Mutta minut tuntevahan jo on tottunut siihen, että mitään noista minä en sanonut. En oikein tiedä miksi, koska eihän tuossa mitään pahaa olisi ollut. Olisimme ehkä saattaneet saada aikaan varsin mielenkiintoisen ja rakentavankin keskustelun. Ehkä meille olisi voinut syntyä parempi yhteisymmärrys.
Mutta, on väärin olettaa, että se – yhteisymmärrys, on pelkästään minun kontollani. Sehän ei vetele. Yhteisymmärrykseen tarvitaan kaksi, ja molempien on tehtävä osansa, jotta se todella pelaa.
Yhteisymmärryksestä puheen ollen; Miehen toteamuksista huolimatta en nyt kuitenkaan kutsuisi tätä vielä miksikään varsinaiseksi yhteisymmärrykseksi. En ole edelleenkään luopunut siitä ajatuksesta, että Miehen humalassa tuleville puheille on oltava joku syy – miksi se muuten puhuisi moisia. Tai ehkä minä en vain kykene ymmärtämään toisen ihmisen rikkinäisyyttä. Ehkä minä olen itsekin rikki, mutta voi olla, että olen silti Miestä ehjempi, jollain tavalla. En tiedä.
Kommentit