Tarkastelin juuri blogini kirjoituksia, ja huomasin, että suurin osa kirjoituksistani liittyy Mieheen ja siihen, millaisia ongelmia minulla Miehen kanssa (tai Miehen takia) on. No, toisaalta eikö ole aika luonnollista, että kirjoitan mieltäni painavista asioista? Edelleen korostan itselleni: ”Kuule nyt Nanka, tää blogi on nimenomaan sitä varten, että purat sun ajatuksesi ja mielipahasi – ja vaikka hyväsikin – tänne kaunistelematta, jotta et menetä kokonaan mielenrauhaasi.” Okei, jospa se siitä.
Tänä päivänä Mies on kuulostanut aika kummalliselta. Johan aiemmin kerroin, etten saanut mitään selvää siitä, miksi ihmeessä Miehellä oli puhelin kiinni. Myöhemmin en ole edes vaivautunut sitä kysymään, vaan olen ajatellut, että kaipa Mies kertoo ihan itse, jos sillä jotain kerrottavaa on. En minä jaksa olla koko ajan pitämässä huolta joka asiasta, joka ei edes ihan oikeasti minulle varsinaisesti kuulu. Niin valitettavaa kuin se onkin.
Yllättäen Mies lausahti minulle (siis päivällä, kun hän ei vielä minun tietääkseni ollut maisteissa) että hänellä on kahdensadan euron suuruinen sakko perässään. Minä lausahdin tähän, että ”Tässä on varmaan itelläkin jos minkälainen sakko perässä, kun rahaa ei ole yhtään mihinkään”. Ei sillä, että olisin tehnyt mitään väärää, kunhan lähinnä tarkoitin sitä, että rahaa ei ole sitten yhtään mihinkään, vaikka olisi minkälainen vaiva kyseessä. Sanoin tämän siksi, että jotenkin minulle tuli olo, että Mies tavallaan pyytää minulta rahaa. Ja minä kun päätin, että minähän en sitä anna.
Noh. Asiasta kolmanteen. On hyvin harva ihminen, jolle pystyn avoimesti puhumaan kaikista asioista – myös omista syvimmistä ajatuksistani ja peloistani. Mutta on onneksi eräs ihminen, joka ymmärtää minua varmasti paremmin kuin yksikään toinen. Sille kerroinkin tänään ajatukseni nimenomaan tuosta, että jotenkin tuli olo, että Mies olettaa minun antavan hänelle rahaa. Kaverini oli kanssani ehdottomasti yhtä mieltä siitä, että Mies saa ihan itse hommata rahansa. Mistäpä minä edes sille antaisin rahaa, kun minulla ei ole sitä itsellenikään?
Myöhemmin illalla Mies muuten kysyi, että jos hän lainaa serkultansa viisikymppisen, niin hoidanko minä sen sitten pois sille hänen serkulleen. ”Etkö muka saa mistään muualta sitä rahaa?” taivastelin minä suu auki. ”En saa”, oli Miehen vastaus asiaan – jota minä en kylläkään ihan täysin niellyt. Enkä kyllä niele vieläkään!
Ensinnäkin miksi minä yleensäkään hoitaisin pois mitään Miehen tekemiä velkoja. En puhu nyt mistään asetelmasta mies vastaan nainen tai toisinpäin, vaan yleisestikin. Jos minulla ja Miehellä on pelkkä seksisuhde, mikä minä olen makselemaan hänen velkojaan tai auttamaan häntä raha-asioissa? Minullahan ei ole mitään velvollisuutta auttaa Miestä noissa asioissa – jos meillä olisi joku oikea Suhde isolla S kirjaimella, niin kokisin mielestäni olemaan ihan kelvollinen auttamaan Miestä tuon kaltaisissa jutuissa ainakin pienimuotoisesti.
Toisekseen, Mies varsin hyvin tietää minun vallitsevan kehnon rahatilanteeni. Kuinka hän edes kuvittelee, että minulla on varaa syytää hänen juomistaan varten viittäkymmentä euroa? Sitä paitsi – Mieshän meni jo ravintolaan ja on ilmeisesti kiskonut siellä useammankin kuin vain yhden rokin kurkustaan alas, välittämättä siitä, maksanko minä hänen serkulleen vai jätetäänkö koko raha maksamatta kokonaan. Näin ollen Mies varmaan olettaa minun automaattisesti olevan jonkinlainen pankkiautomaatti, josta saa aina tarpeen vaatiessa rahaa riippumatta siitä, jääkö sitä minulle itselleni elämiseen juuri lainkaan. Tässä Mies menee niin pahasti harhaan, ettei kyllä enempää voi erehtyä.
Kolmanneksi tulee mieleen nimenomaan se, mitä Mies on sanonut minulle vastaavanlaisissa tilanteissa. Olen saattanut mainita Miehelle, että omassa jääkaapissani ei kertakaikkisesti ole ruokaa, tai ettei minulla ole kunnolla ruokaankaan rahaa. Ei sillä, että olisin odottanut Miehen ostavan minulle kassikaupalla ruokaa – mutta olisin ehkä odottanut hänen jelppaavan tuollaisessa normaaliasiassa edes pikkuisen. Näinhän Mies ei kuitenkaan ole toiminut, vaan on kehottanut minua kääntymään sukulaisteni puoleen. Toki minä olisin heiltä apua saanut, mutta en vain halua olla heille liikaa vaivaksi. Näin ollen voisin nyt kehottaa Miestä kääntymään omien sukulaistensa puoleen. Luulisi, että ne jos ketkä auttavat häntä.
Sitä paitsi minä en halua antaa Miehelle rahaa myöskään siitä syystä, ettei itselleni tulisi oloa, että Mies juoksee pelkästään olemattomien rahojeni perässä. Sitähän Mies ei varmastikaan tee, mutta en missään nimessä halua antaa sellaisiin ajatuksiin edes aihetta itselleni – tai ideaa Miehelle. Tyhmä ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka antaa. En tiedä, miksi ajattelen niin kuin ajattelen – olenko kenties pettynyt niin monta kertaa, että sinisilmäisyyteni on tietyllä tapaa mennyttä, vaikka se tietyllä tapaa on edelleenkin tallella varsin vahvasti? Minä haluaisin aina uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, mutta valitettavasti maailma on julma, ja olen joutunut itsekin kokemaan sen kantapään kautta. En haluaisi luottaa, minäkään.
Kaverini muuten sanoi minulle, että jos vain menen antamaan Miehelle rahaa, hän kyllä oikeasti katkaisee minuun välit kokonaan. Sanoin, etten ole todellakaan mikään kolehtihaavi, joka kerää rahat ja toimittaa ne sitten kiltisti Miehelle. Enkä myöskään aio antaa hänelle rahaa. En siksi, että kaverini katkaisee välit minuun – tuskinpa hän edes oikeasti tekisi sitä. Mutta tiedän, mitä kaverini miettii myöskin omista aiemmista vastoinkäymisistään osittain oppineena, ja tiedän myös, miten minun on toimittava, omaksi parhaakseni.
Tekisi mieleni laulaa lurauttaa Miehelle The Offspringin ”Why don’t you get a job?” niminen biisi, paitsi että siitä ei olisi mitään hyötyä, koska Mies ei ymmärrä englanninkielestä hölkäsen pöläystä.
Kommentit