Tänään havahduin miettimään parhaillaan meneillään olevaa ihmissuhdettani ihan kunnolla. Uskaltauduin jopa kyseenalaistamaan sen aivan täydellisesti. Melkoista kinaa olen itseni kanssa käynyt koko suhteen ajan, mutta tänä päivänä tuli taas sellainen olo, että pakkohan tässä on pikku hiljaa alkaa aukaisemaan silmiään.

Koska olen tällä hetkellä toisella paikkakunnalla, keskustelin miesystäväni kanssa puhelimitse, kuten nyt kai kaikilla seurustelevilla pareilla yleensä on tapana. Ilmoitin kumppanilleni tulevani pois sukulaisteni luota ihan parin päivän sisällä. Odotin hänen vastaavan jotain aivan muuta, mutta sen sijaan hän vastasikin, että ”Tulet sitten kun haluat.” Lauseesta sain luonnollisesti sen kuvan, että hänelle on aivan sama, mitä yleensäkin teen. Ylireagoinko, vai ymmärsinkö väärin? Lausuin ajatukseni ääneen Miehelle, joka vastasi, ettei hän halua sitoa ketään.  Vastaus ei suinkaan helpottanut oloani, päinvastoin.
 
Mitä tuosta nyt sitten olisi pitänyt ajatella? Ettei hän halua painostaa minua suhteeseen tai pakottaa minua olemaan suhteessa, jos olen itse epävarma tms.? Edellä mainittu ei ole omien pohdintojeni lopputulos, sen sijaan eräs ystäväni näkisi asian näin. Itselleni taas tuli nimenomaan sellainen olo, että oikeastaan Miestä ei sen kummemmin kiinnosta tekemiseni, eikä hän näe tätä meidän juttuamme kovinkaan vakavana.
 
Ehkä ylireagoin, ehkä ymmärsin väärin. En tiedä, enkä jaksakaan alkaa vatvoa mitään puhelimessa käytyjä keskusteluja. Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä asia aivan selkeästi kalvaa minua ainakin jonkun verran.
 
Itse olen sitä tyyppiä, että ”kaikki tai ei mitään”.
 
En toki ole silmänräpäyksessä valmis perustamaan perhettä ja hyppäämään avioliittoon tai muuttamaan yhteiseen asuntoon. Mutta nythän ei puhutakaan äkkipikaisuudesta, vaan sanoisinko, omistautumisesta. Suhteessa pyrin yrittämään kaikkeni, ja jos pidän toisesta, niin myös näytän sen. En tykkää elää epävarmuudessa miettien, pitääkö se toinen minusta vielä huomennakin, vaikka eihän sitä koskaan voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan.  Pidän myös siitä, että toinen näyttää tunteensa ihan avoimesti.
 
Eri asia sitten tietysti, jos niitä tunteita ei ole ollenkaan.
 
Vedin tietysti herneen niin sanotusti nenääni, ja tippakin tuli siinä puhelun aikana linssiin ajatellessani äsken kirjoittamaani lausetta. Että entä jos niitä tunteita ei ole ollenkaan. Puhelun päätyttyä rupesin tosissani miettimään maisemanvaihdosta, koska tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole ”täällä” (eli Suomessa) oikeastaan yhtään mitään, mikä pidättelee. Tästä en tietenkään Miehelle sanonut mitään, mutta jotenkin minulla on sellainen hytinä, ettei hän vastaankaan pahemmin  väittäisi, jos sanoisin lähteväni muualle. Taidanpa kokeilla tuota käytännössä seuraavan puhelumme aikana.
 
Luultavasti ylireagoin, sillä luultavasti Miehellä on ainakin jonkinlaisia tunteita. Miksipä kukaan ylipäätänsä haluaisi pitää täysin tunteetonta suhdetta yllä, mitä hyötyä siitä kummallekaan suhteen osapuolelle ylipäätänsä olisi? Mistä sitä tietenkään kenenkään sairaita pointteja tietää, mutta luulisin nyt edes jollakin tavalla tuntevani Miehen.
Niin, kyllä hänellä varmaan jonkinlaisia tunteita minua kohtaan on. Ehkäpä ne eivät vain ole niin voimakkaita kuin itselläni, tai ehkäpä mies jostain syystä pelkää tunteitaan. Tiedän kyllä, että hänellä on vaikeita tapauksia ja vaikea ero takana, kukapa siinä ei tulisi araksi.