Sainpas taas tänään epämiellyttävän oloisia puheluja, joihin en kuitenkaan onneksi innostunut vastaamaan kuin kertaalleen. Kuultuani alkusanat älysinkin painaa kiinni. Soittelu jatkui kuitenkin seuraavaksi varmaan kymmenen puhelun verran, jolloin lykkäsin koko puhelimeni kiinni. Pidin kännykkääni pari minuuttia suljettuna, ja aukaisin sen uudelleen. Tämähän ei tietenkään tahtia hillinnyt, koska puheluita tuli aina vain. Hetkinen, vastasin puhelimeeni toisenkin kerran, vain karjaistakseni suomalaisittain perkeleitä soittelijalle. Tämän jälkeen pidin puhelintani suljettuna kokonaisen vartin. Eipä tullut puheluita enää sen jälkeen.

Kunnes puhelin taas soi – tuntematon numero – ja vastasin. Linjan toisessa päässä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut mikään häirikkö – tai sanotaanko, että tavallaan olikin. Tästä ei kuitenkaan tässä vaiheessa enempää. Rupesin vain tämän puhelun päätyttyä miettimään, että mahtoivatko edelliset puhelut tulla hänen puhelimestaan, tai kenties hänen kehotuksestaan? Kysynyt en, ainoastaan mainitsin, että jollain ihmisraukalla lienee ihmeen halvat huvit näinä päivinä. Tietysti ”halpa” on ihan oikein ajateltu, nythän on lamakin meneillään…
 
Luulen, että olen tänään tehnyt päätökseni. Ainakin yhden niistä.
Minä lähden. Miksi en lähtisi? Luulen, että minun ”työni” alkaa olla pikkuhiljaa tehty. Sitä paitsi joskus lähteminen on yksinkertaisesti helpompaa kuin paikoillaan junnaaminen. Luulen sitä paitsi, että jos jumitun kovin pitkäksi aikaa tähän samaan pisteeseen, saan ennemmin tai myöhemmin kuivata vähintäänkin ämpärillisen kyyneleitä. Sitä minä en tietenkään halua. Kukapa haluaisi tulla nostetuksi kuopasta, ja tulla sitten lasketuksi monttuun? Eikö meidän kaikkien tavoitteena täällä ole olla onnellinen, edes jollakin tavalla?
 
Niinpä. Kuten sanottu, pohdintani asiaa koskien on ollut jo pitkäaikaista. Ja valitettavasti melkeinpä jokapäiväistä. Miksi, sitä en osaa tarkalleen ottaen sanoa. Onko syy minussa, toisessa, meissä molemmissa, asetelmassa, olosuhteissa, vai jokaisessa tekijässä koko kehikon sisässä? Onko meillä edes niin sanottua kehikkoa?
 
Jälleen kerran Mies sanoi asian, johon minun teki kivahtaa vastaukseksi juuri se, mitä ajattelen. Mies ei edes sanonut minulle varsinaisesti mitenkään pahasti eikä ilkeästi – itse asiassa meillä ei ollut riitaa, kuten voisi kuvitella. Kuitenkin yksi sana osui sen verran ikävästi, että se sai minut taas kerran miettimään koko suhdetta ihan uudessa valossa.
 
Miksi en sitten sanonut Miehelle sitä, mitä ajattelin? Pelkäätkö sinä Miestä, te saatatte ajatella. Ei, en pelkää. Tai tavallaan pelkäänkin. Oikeammin sanottuna pelkään Miehen sanoja. Sitä, mitä hän voi sanoillaan minulle tehdä.
 
Suivaannuttuani Miehelle otin puheenvuoron itselleni kertoakseni lähtöaikeistani, joita olen myös pyöritellyt mielessäni jo useamman päivän. Mies toisti sanomani hämmentyneenä, ei kai tiennyt, mitä ajatella. Kai se mietti, että onko tuo akka mennyt aivan sekaisin. Tuntuu kuitenkin, että järki saattaa kulkea paremmin kuin koskaan, tai ainakin verrattain hyvin olosuhteisiin nähden. Sitten Miehellä välähti, näin oikein silmissäni, kun idealamppu syttyi hänen päähänsä. Mies käski minun järjestää asiat, sanoi tulevansa perässä. Näin kaikki järjestyisi.
 
Mies lupasi tulla, mutta jos minä lähden, ei hänestä tule näkymään jälkeäkään. Ei perässäni, ei edelläni, ei sivullani. Jostain syystä minusta tuntuu siltä. Asiat kyllä järjestyvät, mutta ei meillä, vaan minulla. Kenties Miehelläkin, mutta ehkä jonkun muun kanssa.
 
Luultavasti minun pitäisi puhua suuni puhtaaksi, eikä vatvoa asioita paperilla, koneen ääressä ja mielessäni. Minulla olisi paljonkin sanottavaa. Jostain syystä se suun aukaiseminen on niin vaikeaa, etten saa sitä tehdyksi, vaikka kuinka tekisi mieli. Mies puolestaan, no, Mies kai uskoo unelmiinsa.