Kirjoittaja
Pohdiskelua kaikesta mahdollisesta. Blogin luomishetkellä aloittajalla on meneillään muutoksellinen elämänvaihe, johon liittyy olennaisesti irtautuminen kulttuuriryhmästä ja selviytyminen läheisen kuolemasta.
|
Eilen löysin hetkellistä valoa elämääni erään R:n avulla. Toivottavasti vain tämä valo pysyisi elämässäni hieman pidemmänkin aikaa, kuin vain yhden päivän. Valoa ja piristystä tässä nimittäin todellakin kaivataan – minä olen hyvää vauhtia masentumassa tämän kurjan elämäni kanssa.
Kaiken lisäksi minua tympii Vapun, kevään ja kesän tulo, koska kaikilla muilla tuntuu olevan hauskaa ja kaikki muut liikkuvat vähän siellä sun täällä. Itsehän siis istun neljän seinän sisällä, enkä todellakaan koe tätä kovinkaan miellyttäväksi. Olisihan se jo aikakin, että minunkin elämässäni tapahtuisi jotain niin mukavaa, että minä voisin sitten olla siihen ihan tyytyväinen. Mutta, sitä ennen minun on kai vain kiltisti siedettävä jos minkälaisia asioita joidenkin ihmisten taholta.
Otetaan nyt esimerkiksi Mies. Yritin eilen ottaa siihen yhteyttä, mutta en saanutkaan sitä kiinni. Jäin odottamaan joksikin aikaa ja odottelu venyi tähän päivään. Siitä ei itsestään kuulunut vieläkään mitään, mutta sain kuin sainkin sen sitten kiinni. Oletuksieni kanssa olin ollut oikeassa; Mies oli kitannut taas päänsä täyteen eilen, ja jatkoi sillä samalla linjalla tänäänkin. Minä en jaksanut alkaa pitää sille mitään moraalisaarnoja, mutta mielessäni huokaisin kyllä varsin kyllästyneesti.
Minua todellakin alkaa pikkuhiljaa ärsyttää oikein toden teolla tuo Miehen alituinen kittaaminen. Jos menisi välillä vaikka edes yksi kuukausi, jolloin se ei yhtenäkään päivänä eksyisi ravintolaan. Korkeintaan ottaisi yhden saunakaljan. Silloin voisin sanoa, että tuo sen homma on terveellä pohjalla. Mutta tällä hetkellä niin ei todellakaan voi sanoa parhaalla tahdollakaan, enkä minä pidä tuosta sen harrastuksesta. Ehkä Mies ei toimisi noin, jos minä olisin paikan päällä, mutta luultavasti se kuitenkin toimisi. Koska tokihan ne ravintolat sitä vetävät yhtä lailla riippumatta siitä, olenko minä siellä vaiko en. Pahimmassa tapauksessa minun pitäisi olla sille kuskina ja jaksaa kuunnella kaikenlaista. Valvoakin vielä pitäisi.
Että ehkäpä nyt kuitenkin on niin, että se Miehen juominen tai juomattomuus ei millään tavalla ole sidoksissa minuun tai siihen, missä minä aikaani vietän. Näyttähän tuolla Miehellä aika kuluvan ihan rattoisasti alkoholinkin merkeissä, että mikäs siinä sitten.
Keskusteltuani Miehen kanssa ehkä jopa minuutin, Miehen keskittyminen herpaantui, koska sille tuli muuta ajateltavaa: Kuka lainaisi sen verran rahaa, että saisi lisää kaljaa? Sitähän se sitten unohtui selvittelemään, eikä enää muistanut keskustelevansa minun kanssani. Minä siinä sitten aikani odotin, kunnes turhauduin ja lopetin moisen lyhyeen. Tympäisi, mutta sitä enemmän mietitytti.
Toinen esimerkki voisi olla T. No, se ei käyttäydy noin, mutta sanotaanko että se ei saa oikein tehtyä sitä, mitä sen pitäisi. Se on kovasti minun kanssani kyllä samaa mieltä (paha niitä tosiasioita on lähteä kieltämäänkään) ja muuta, mutta siitäkään huolimatta se ei saa aikaiseksi hoitaa asioita siihen malliin, että joku asia johonkin suuntaan etenisikin. Sitähän tässä siis on odoteltu. (Minun elämänihän on ainaista odottelua ihan joka asian suhteen, kuten huomaatte.) Mutta. Yön aikana minulle tulikin sellainen mieli, että antaa T:n tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Kaipa se osaa toimia, jos siitä siltä tuntuu. Jos ei tunnu, niin antaa olla toimimatta. En minä jaksa jatkuvasti olla tuuppaamassa ihmistä oikeaan suuntaan.
Minua väsyttää aivan tavattomasti. Lueskelin tuossa eilen jotain artikkelia, jossa sanottiin että ”Menin aivan sanattomaksi.” Minä luin, että ”saunattomaksi”, ja ihmettelin mielessäni, miten saunattomuus nyt sitten liittyikään itse asiaan. Virhettä en huomannut vielä pitkään aikaan, kunnes sitten sanattomuus hyppäsi silmilleni. Juu, ei siellä saunattomuudesta puhuttu…
Miksi mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka kuinka yrittää? Miksi kaikki paska tapahtuu juuri silloin, kun tunnelin päästä näyttää pilkottavan valoa ja sitä kerkeää jo huokaista luullessaan, että nyt alkaa helpottaa? Miksi kaiken ja kaikkien pitää juuri silloin alkaa harata vastaan?!
Serkkuni mukaan paskan määrällä on aina joku tietty vakio, joten piakkoin joku tulee tarvitsemaan minunkin kasaani. Toivonpa todellakin, että näin on. Muutoin minusta on tulossa hyvää vauhtia erittäin katkeroitunut pessimisti.
Juu. En edes ymmärrä, miten tämä on mahdollista. Yrityksen puutteesta minua ei ainakaan voi moittia, ei todellakaan. Sanottakoon, että minähän jopa eilen illalla sain sen suukkuni vihdoin ja viimein auki. Kerroin siihen hengen vetoon kaikki juuri sillä hetkellä mielen päällä olevat asiat. Pääaiheena oli tietysti Homman toimiminen – tai pikemminkin se, miten se ei tällä tavalla vedettynä toimi sitten tippaakaan. Esitin myös omia näkemyksiäni siitä, miten minusta Homma pitäisi hoitaa. Kehotin kuulijaani miettimään asiaa ihan kunnolla.
Jäin sitten odottamaan vastausta kieli pitkällä. Tänään kaiken pessimistisyyden keskellä meinasin jo luovuttaa, koska usko meinasi kertakaikkisesti loppua. Kunnes yhtäkkiä sain sen kauan kaivatun vastauksen. Valitettavaa on se, että vastaus ei ollut aivan sellainen, kuin minä odotin. Vastaus minun esittämiini asioihin ja kysymyksiin kuului suunnilleen näin: ”Olet oikeassa, mutta jutellaan niistä sitten myöhemmin.” Ja minä kun odotin, että kuulijani esittää myös omia ajatuksiaan sen sijaan, että myöntää minun olevan oikeassa.
Toisaalta tuonhan voisi ajatella niinkin, että kuulijani on minun kanssani samoilla linjoilla eikä hänellä ole asiaan sen kummemmin lisättävää. Toisaalta se, että joku on oikeassa ja että minä myönnän sen, ei tarkoita sitä, että olisin hänen kanssaan aivan pakosti samaa mieltä. Hmm, hyvin monimutkaistahan tämä on, mutta ei kai se sitten auta kuin odotella. Minua vain tympäisee, että kaiken odotuksen jälkeen minut siirretään taas odottamaan. Voi jumalauta, eikö tässä nyt ole odotettu jo aivan tarpeeksi?! Ilmeisesti ei.
Ihmisen veljen kanssa paljon juteltuani tämä veli heitti erään kommentin, joka ei ainakaan kauheasti kohottanut mielialaani. Tuntuu vähän, että tällä Veljellä on ihan omat intressinsä sanoa asioita noin, niin kuin se niitä esittää. Varmaksi en voi tietenkään väittää, mutta siltähän tämä vähän tuntuu. Niin minä olen ollut huomaavinani.
Ainakaan siis en voi olettaa enkä odottaa, että juttelu Veljen kanssa jotenkin auttaisi minua eteenpäin tässä Projektissa. Veljen kanssa juttelu tuskin tuo minulle sen kummempaa näkökulmaa, koska minähän olen jo muutenkin aika pessimistinen tapaus. Veljen kanssa keskustelu tuo minun ajatuksiini korkeintaan uutta melankoliaa, mutta minä kun haluaisin ajatella valoisammin ja iloisesti, enkä murehtia tällaisia…
No. Tänään tietysti olen jutellut Veljen kanssa, mutta enhän minä ole mitään vastausta mihinkään saanut. Sen sijaan olen miettinyt mielessäni syitä vähän kaikkeen, mutta olen myös onnistunut kumoamaan niitä aika kiitettävästi.
En enää tiedä, mitä minä voin tehdä tai mitä minun pitäisi tehdä. Tuntuu, että olen noin suurin piirtein tehnyt kaiken voitavani, enkä enempää oikeastaan voi tehdä. Odottaminen on tässä vaiheessa vissiin sitten ainut mahdollinen tehtäväni, ja siitäkään en todellakaan pidä edes ajatuksena. Inhoan odottamista ja epävarmuutta. Mutta ihan totta, mitä minun sitten pitäisi tehdä? Olenko vain liian tyhmä ymmärtämään, että on olemassa joku toinenkin vaihtoehto? Siis odottamisen lisäksi…
Esitin tietysti tänään erään lisäkysymyksen, johon kaipaan nyt vastausta. Mutta sitähän en taas näytä saavan sitten millään, syystä tai toisesta. Tämä on hyvin ahdistavaa, koska en todellakaan nauti siitä, että lepään laakereillani tällaisissa tilanteissa. Haluaisin selvittää asiat mahdollisimman nopeasti, tehdä ne selväksi ennen kaikkea itselleni.
Voi …. tätä mun elämää.
Voisinpa nyt polleana kehua, miten hyvin asiat ovat menneet putkeen. Mutta huoh, en tietenkään voi. Voin kuitenkin edes olla tyytyväinen siitä, että eilen sain tavallaan suuni auki eräissä asioissa eräälle ihmiselle. Nyt ei sitten muuta kuin odottelemaan, minkälaisen vastauksen tuuli tuo.
Mieleni kaipaisi toimintaa, mutta mitäs tässä nyt voit tehdä? Totta kai haluaisin vastaukseni mahdollisimman nopeasti, jotta mahdollisimman nopeasti voisin alkaa suunnittelemaan jatkoa. Oikeastaan minun ei tarvitse edes sen kummemmin suunnitella tekemisiäni, koska olen niistä jo jollakin tapaa perillä. Tosin, jos Vastaukseni on negatiivinen tähän asiaan liittyen, en tokikaan ole ihan varma siitä, miten siinä vaiheessa sitten tulisi edetä.
(Juu, enkä puhu nyt mistään raskaustesteistä.)
En tiedä, mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Tai mitä edes voisin tehdä. Mieleni kyllä huutaa toimintaa näihin Asioihin liittyä, mutta totuus on se, ettei tässä voi tehdä oikeasti muuta kuin odotella. Odottelu on turhauttavaa, mutta toivonpahan vain totisesti että se palkitaan jossakin vaiheessa.
Tänään minun pitää ainakin soittaa eräs puhelu eräälle asianomaiselle henkilölle, joka ei kuitenkaan ole se päähenkilö tässä jutussa. Mutta ehkäpä saan häneltä jotain valaisevaa vinkkiä asiaan liittyen. Ainakin eilen hän piristi aivan tavattomasti päivääni ihan pelkästään sillä, että soitti minulle ja piti minua sen verran asiaan kuuluvana, että voimme keskustella keskenämme.
Tuntuupa sekavalta selittää tällä tavoin salamyhkäisesti. Mutta asioiden alettua purkautumaan jollakin tavalla selvitän kyllä koko sotkun niin, että itsekin ymmärrän tasan tarkkaan, mistä puhun. Voi, kun minulla olisikin sitten jotain iloista kerrottavaa!
Minä en ole kirjoitellut hetkeen.
En kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, ehen. Täällä minä olen edelleen. Teidän, ja ehkä omaksikin kiusakseni. Tämän ajan olen kuluttanut paskan jauhamiseen sekä oikeista asioista puhumiseen ja kaiken vähänkin minusta tähdellisen miettimiseen.
Missä tilanteessa sitten nyt olen?
Itse asiassa ihan lähtöpisteessä. Niin, asiani eivät tunnu edistyvän sitten mihinkään suuntaan, mikä on minun kannaltani hyvin valitettavaa. Toivon kuitenkin, että tunnelin päässä on valoa. Luulen, että siellä on sitä. Uskaltaisinpa vain sanoa tietäväni, vaan kun en voi. Sanon, jahka joskus ihan oikeasti tiedän. Voi, kuinka haluaisinkaan sanoa tietäväni.
Minä olen Kotipuolessa. Edelleen. Juu, täällähän minä olen majaillut vaikka kuinka pitkään. Eikä minulla ole totta puhuen täältä mikään kiire pois. (Miksipä olisikaan, täällä on varsin hyvä olla. Kenenkään kanssa ei tarvitse sen kummemmin riidellä, minulla ei ole ainakaan sen mittakaavan rahahuolia kuin Pohjoisessa ollessani, minulla on muutenkin helpompaa täällä…) Ei, ainakaan jos Pohjoisesta on kysymys. (Jos taas puhumme Etelästä, ja kysymys olisi, menisinkö jos asiat olisivat siinä pisteessä että voisin, vastaus olisi ehdoton kyllä.)
Minä olen jopa hakenut asuntoa täältä Kotipuolesta, mikä on minusta ihan hyvä idea. Minusta tuntuu, etten kaikesta huolimatta tee Pohjoisessa yhtikäs mitään. Miehelle en ole sen sijaan puhunut tästä asiasta vielä pihaustakaan, mutta totta kai se kummastelee, miten minä viihdyn täällä näin pitkään. Toisaalta, kylläpä tuo ihan hyvin on kuulunut pärjäävän siellä ilman minuakin, vaikka olenkin ollut huomaavinani, että nyt se sitten osaa jopa antaa minun olemassaololleni arvoa. Olisin ehkä mielessäni tuosta arvostuksesta, jollen kuitenkin syvästi ärsyyntyneenä ajattelisi, että kyllä sitä nyt annetaan arvoa, kun toinen on ollut poissa vaikka miten pitkään. Mutta taatusti, jos menisinkin Pohjoiseen ja olisin siellä hieman pidempään, arvostus loppuisi kuin seinään.
Minä kävin yhtenä päivänä Pohjoisessa. Lähdin ajelemaan sinne joskus viiden maissa aamulla erään unettoman yön jälkeen. Vaikka minun ehkä olisi pitänyt, en kertonut Miehelle visiitistäni yhtään mitään. Ajattelin, että suunnitelmani menevät aivan pilalle, vaikka ei minulla sen kummempia suunnitelmia ollutkaan. Menin Pohjoiseen vain siinä tarkoituksessa, että hoidan pari paperi asiaa ja tyhjennän komeroideni ylimmät hyllyt. Tämän sain tehtyä. Joku nyt varmaan ihmettelee, mitä minä kuvittelin Miehen voivan pilata, ellei minulla tuon kummempia suunnitelmia ollut. Tietysti ajattelin Miehen värväävän minut ikiomaksi hovikuskikseen tai jotain muuta vastaavaa. Eikä se olisi tietenkään käynyt laatuun, sillä minulla oli tiukka aikataulu. Eihän minulla ollut edes oma auto käytössä, koska en satu omistamaan sellaista.
Juu. Mies ei siis edelleenkään tiedä minun käynnistäni yhtään mitään. Se luulee minun majailleen täällä Kotipuolessa koko tämän ajan. Ehkä minun olisi pitänyt kertoa Miehelle jotain, mutta en sitten tullut kertoneeksi. Mies olisi kuitenkin ollut tyrmistynyt siitä, miksi minä en ollut sanonut sille heti alussa mitään ja miksi minä en ollut tullut katsomaan sitä. Niinhän minun tietysti olisi pitänyt toimia, mutta minähän taidankin mennä kaikesta huolimatta oman mieleni mukaan enkä sen mukaan, mitä joku moralisoija haluaisi minun tekevän.
Tietysti minulla on ajoittain ollut Miestä ihan valtava ikävä. Näin tuossa eräänä yönä untakin Miehestä. Unessa me riitelimme ja sitten unohduin tuijottelemaan Miestä ja aloitin puheenvuoroni: ”*Nimi…,” Tässä vaiheessa Mies muka katsoi minua. Minun oli määrä sanoa, että rakastan sitä, mutta sanoinkin, että ”Ei mitään.” Mistä lie moinen uni kumpusi. En minä nimittäin oikeasti tunne rakastavani Miestä, vaikka totta kai minä Miehestä välitän. Vai olenko tällä hetkellä vain niin sekaisin, etten enää itsekään tosiaankaan tiedä, mitä haluan?
No juu, voihan sen niinkin sanoa. Siis että olen sekaisin. Mutta ei kylläkään niin, ettenkö tietäisi, mitä haluan. Todellakin tiedän. Tämä haluaminen on käynyt minulle kyllin selväksi. Toivottavasti minä vain saan haluamani tässä tiimellyksessä.
Minä en näe minulla ja Miehellä tulevaisuutta. Valitettavaa, mutta totta. Voinhan tietysti olla väärässäkin, mutta näin minä nyt tällä hetkellä ajattelen. En kykene näkemään sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Tähän on monta syytä, joita en todellakaan ala nyt kaikkia erikseen luettelemaan. Minussa on myös omat syyni tähän ja minun pääkopassani, mutta totta kai esimerkiksi Miehessä ja sen käyttäytymisessä on myös paljon syitä. Harvoinpa se homma on yhdestä ihmisestä kiinni.
Mies taas näkee – jotakin. Mutta en tiedä, mitä. Minusta tuntuu, että Mies tietää kyllä mitä haluaa, mutta ei sano sitä minulle. Miksi? Onko se jotain niin hankalaa, että se ajattelee minun loukkaantuvan. Minä kuitenkin tykkään kaikesta huolimatta suorasta puheesta, enkä siitä, että asioita pimitetään. Paraskin puhuja, tuhahdan juuri nyt itselleni, mutta kyllä, odottaisin sitä suoruutta näissä asioissa Mieheltä. No, enivei. Sen Mies on kuitenkin jo nähnyt, ettei hyvää juttua pidä pilata kiirehtimällä.
Mutta hei, luuleeko Mies, että odotan ikuisesti? Vaikka olen nuori ihminen, niin en minäkään ikuisuuksia todellakaan ole valmis odottamaan. Minä haluan elämälleni perustan. Minä haluan normaalin elämän. Minä haluan elää sitä normaalia elämää, en ainoastaan ajatella sitä, puhua siitä tai haaveilla siitä. Normaali elämä on minulle asia, jota en halua katsella vain elokuvista. Sen toteuttaminen ei loppujen lopuksi ole niin mahdotonta, kuin voisi kuvitella, vaikka omat haasteensa elämässä yleensä onkin. Sen sijaan loputon jahkailu ja tietämättömyys – ne eivät luo mahdollisuuksia juuri mihinkään. Ainoastaan siihen, että ihminen masentuu ja alkaa pitemmän päälle tulla erittäin pessimistiseksi.
Voisin tietysti jälleen kerran sanoa nämä asiat ihan vain Miehelle, enkä ”puhua” niistä ääneen täällä. Juu. Mutta minkäs teen, kun en kerran saa suutani auki. Pakkohan nämä asiat on johonkin purkaa. Toki minä näistä avaudun myös ”jollekin”. Valitettavasti tämä joku taitaa kuitenkin juuri tällä hetkellä olla nukkumassa. Sitä paitsi kaipaan yksinäistä pohdiskelua hetkisen ennen nukkumaanmenoa.
Pohdiskelujeni kulmakivi on eräässä T nimisessä henkilössä. Minun pitäisi vain saada kysymyksiini vastauksia jollain konstilla. Vain siten pääsen eteenpäin. Eikä näitä vastauksia auta pohdiskella sen kummemmin. Vastaukset ovat, mitä ovat. Ne pitäisi vain onkia esiin. Mitä pikemmin, sen parempi.
Hyvää yötä.
Mies tietysti rellesti eilenkin aika myöhään, mutta pysyi sentään tolpillaan. Se tuli siinä illan aikana taas jutelleeksi kaikenlaista. Se muuten tippa linssissä pyysi minua tulemaan pois täältä, koska ei kestä olla ilman minua siellä. Tietysti se jutteli paljon muutakin, mutta enhän minä ottanut sitä kovin tosissani sen humalatilan takia. Myöntelin vain siinä, koska tuskinpa se olisi hyvääkään tykännyt, jos olisin tuhahtanut tai sanonut, että vitut. Mies ihmetteli, onko minun täällä Kotipuolessa olemiseni omasta taloudellisesta tilanteestani kiinni. Se oli myös sitä mieltä, että jos niin on, niin kyllähän me voidaan samaakin leipää syödä. Samalla se jutteli siitä, miten meidän edelleenkin sen mielestä pitäisi muuttaa kerta kaikkiaan saman katon alle. Minä se vain myöntelin edelleen että juu juu, arvellen samalla että Mies ei seuraavana päivänä kuitenkaan edes muista mitä on jutellut.
Mutta palataanpa siis siihen, että kovasta humalastaan huolimatta Mies oli juonut loppujen lopuksi ilmeisen nätisti, koska se tosiaan pysyi ihan pystyssäkin. Sehän nyt oli sentään jotain. Minua kuitenkin huolestuttaa tuo sen alkoholinkäyttö. Herranen aika, se hyppäsi yöllä peräti auton rattiinkin ja ajeli sillä sitten kotiinsa. Pitkä matkahan tuosta kyseisestä paikasta ei sinne Miehen asunnolle ole, mutta olin kuitenkin aika huolestunut. Varoittelin siinä Miestä humalassa ajamisesta ja yritin saada sitä muuttamaan mielensä – eikö taksikin olisi kulkenut? Mies kuitenkin vastasi, ettei nyt ole rahaa ajella taksilla ja että kyllä hän tiellä pysyy. Minä aikani nalkutin ja luovutin. Kyllä se tiellä pysyi, onneksi.
Minä en muuten ymmärrä tuota humalassa ajamista. Miehelläkin on totta kai ajokortti, mutta ei se näy sitä paljoa ajattelevan. Minulla itselläni on sellainen periaate, että humalassa ei hypätä auton rattiin. Kävellään sitten ennemmin, jos ei ole mitään muuta vaihtoehtoa päästä pois sieltä, missä on. Jos on rahaa, niin tilataan taksi. Mutta autoa ei ainakaan ajella. Siinä riskeeraa oman ajokorttinsa – ja sitä paitsi oman henkensäkin saattaa riskeerata. Ei sitä niin tiedosta, kuinka humalassa on, luulee vain että kyllä sitä autolla pystyy ajamaan vaikka ei tuo näkyväisyys muuten olisikaan tarkimmillaan.
Tänään Mies sitten vihdoin ja viimein jäi sairastamaan krapulaa kotiinsa. Se soitti minulle aamulla, en oikein tiedä mihin aikaan, ja herätti minut. Sen oli kuulemma aivan pakko soittaa minulle, koska sillä oli niin paha olo. Minusta oli ihan mukavaa, että se soitti minulle, kun ei enää ollut päissäänkään. Vaihteeksi mukava kuunnella selväpäistä puhetta senkin suusta. Sen mielestä minä kuulostan muuten unisena ihanalta. Naurahdin ihan unesta sekaisin, että justiinsa juu. Sovimme sitten, että minä soitan Miehelle, kun olen heräillyt unosiltani paremmin. Minä jatkoin tuossa sitten uniani aika pitkälle päivää kohden, ja päädyin lähtiessäni koiran kanssa lenkille soittamaan Miehelle toisen puhelun.
Puhelun aikana Mies valitteli krapulaansa ja minä ehdin sitten sanoa sille, että minusta sen kannattaisi välillä alkaa rauhoittumaan. Mies totesi itsekin, ettei tuo hänen touhunsa enää ole kovin normaalia, kun kolmekin päivää noissa merkeissä vierähtää. Minä olin samaa mieltä sen kanssa, ja myös toin sen ilmi kuitenkaan sen kummemmin psyykkaamatta tai alkamatta haastaa riitaa. Minä en muistuttanut sitä sanallakaan siitä, mitä se eilen illalla jutteli. Muistaa jos muistaa, tietää jos tietää. Asia on kuitenkin niin, että vaikka Mies sisimmässään haluaisi mitä, niin sen pitäisi ensin muuttaa elämässään pari asiaa ja sen jälkeen alkaa vasta suunnittelemaan niitä muita asioita. Tämä on fakta, jonka se taitaa itsekin tietää. Juttelimme jonkin aikaa, kunnes Mies päätti alkaa nukkumaan krapulaansa pois. Minä lupasin soittaa sille myöhemmin. Luulenpa, että se aika on tässä ihan kohta…
Jihuu, sain näppäimistöni toimimaan halutulla tavalla. Ilmeisesti tässä oli vain joku ohimenevä jumitus, joka korjaantui sillä, että sammutin koko koneeni ja käynnistin sen jonkun ajan päästä uudelleen. Olen varmaankin painellut jotain nappia epähuomiossa – tai sitten tuo isukki on. En tiedä, vaan pääasia, että nyt toimii ihan joka sivustolla.
Isä ei muuten ole tosiaan ainoa, jolla tuo juomapuoli on nyt vähän lipsahtanut lapasesta. Nimittäin Mieshän jatkaa tuota touhuansa jo kolmatta päivää. Ennen kuin alan sen kummemmin kertoilemaan tästä päivästä, voisin vaikka palata eilisiltaan. Olin siis useaan otteeseen Miehen kanssa puhelimessa ja kerta kerralta Mies tietenkin oli aina vain enemmän ja enemmän humalassa. Minä en edes ymmärrä, miten viitsin soittaa sille niin monta kertaa, varsinkin kun se pääasiassa oli sitä, että Mies käski minun odottaa laittamatta linjaa kiinni ja kuunnella, kun se itse läärysi jonninjoutavia jonkun juomakaverinsa kanssa. Tästähän nyt ei minulle mitään kustannuksia koitunut, koska minulla viisaalla on sellainen prepaid-liittymä, jonka puhepaketin ansiosta voin puhua puhepaketin ollessa voimassa vaikka 24/7 tiettyihin numeroihin, eikä se maksa minulle pennin hyrrää.
Vaan itse asiaan takaisin. Alun perin Mies kertoi minulle olevansa liikenteessä vastikään eronneen miespuolisen serkkunsa kanssa, joka Miehen sanojen mukaan oli aivan romuna. Miksei tietysti, vähän vaikea alkaa sitä kommentoimaan kun en edes tiedä, kuka tämä kyseinen serkku oli. Illemmalla sitten tulin huomioineeksi, että paikalla tämän romuna olevan serkun lisäksi oli joku toinenkin miespuolinen henkilö. Minähän en kuitenkaan alkanut mitään kyselemään, koska Mies olisi epäillyt minua siinä vaiheessa ties mistä. Yritin kovasti kuunnella, oliko paikalla mahdollisesti joku minullekin tuttu ihminen, mutta en sitten tullut mihinkään varmuuteen asian kanssa.
Illan mittaan Mies ja nämä kaksi muuta sankaria humaltuivat ihan huomattavasti ja jostain sitten löysivät jossain vaiheessa kaksi naispuolista henkilöä. Mies, sen kaksi sukulaista sekä nämä kaksi naista ottivat sitten allensa taksin ja ajaa hurauttivat sillä Miehen asunnolle. Kuulin kyllä Miehen puhuvan sukulaismiehilleen tiettyjä asioita, joita en nyt tänne kirjoita, mutta joista kuitenkin olisi kuka tahansa voinut huomata, että Mies ei ole kärräämässä näitä kahta naista sinne mökkiin itseään vaan näitä miehiä varten. Minua kuitenkin otti aivoon, sillä tiedän tasan tarkkaan, mitä Mies olisi minulle kirahdellut, jos minä olisin oman asuntoni kanssa toiminut samalla tavoin. Se olisi ensinnäkin haukkunut minut pataluhaksi ja epäillyt minua ties mistä. Teki itsenikin siinä lausua pari valittua sanaa mutta päättelin, ettei siitä olisi ollut mitään hyötyä…
Sen sijaan tänään soittaessani Miehelle tuumasin, että sillä oli sitten eilettäin oikein naispuolista seuraa kämpässään. Mies huokaisi, että kyseessä ei ollut mitkään hänelle itsellensä tarkoitetut naiset vaan näiden kahden miehen akat. Minä purskahdin nauruun, eikä siitä meinannut tulla loppua. Akkojako ne jo nykyään on, jos yksi ilta hauskaa pidetään? No, ihan miten vaan… Kuinka ollakaan, Mies oli muuten jo tuossa vaiheessa jälleen kerran mennyt ravintolaan. Sillä oli omien sanojensa mukaan aivan kaamea krapula. Loiventelusta se ei sentään puhunut mitään, mutta en minä sitä olettanutkaan. Se oli jo siinä vaiheessa sen verran hulluna päissään, että vaikka se sitä krapulaansa valittelikin, niin pahimmat oireet olivat tainneet jo jäädä taakse. Ennen kuin lopetimme hajanaisen keskustelumme, kuulin Miehen serkun ehdottavan, että he lähtisivät erääseen taloon juomaan pari pulloa viinaa. Miehelle tuli tässä vaiheessa kiire, ja me lopetimme puhelun.
Mutta hei hetkinen, pari pulloa?! Juu, eihän tämä nyt ole mitään vierasta meininkiä sinänsä, mutta eikö Mies taas voisi käyttää järkeään siinä, mikä on kohtuullista ja mikä ei? Ilmeisestikään se ei osaa tai ei halua käyttää sitä järkeään, sillä muutenhan se olisi ilman muuta jo jäänyt tänä päivänä kotiin. Jota minä en kylläkään todellakaan odottanut, koska tiesin Miehen kahden serkun olleen siellä talossa yötä. Senhän sitten tietääkin, mistä siitä seuraa, kun edellisenä iltana on oltu juomassa.
Enpä oikeasti taida voida muuta, kuin huokaista syvään ja miettiä, millähän ilveellä saisin Miehen täältä käsin lopettamaan touhunsa. Oikeastaan olen ajatellut, ettei se ole edes minun hommiani. Jos Mies ei itse huomaa päivien kulua, niin antaa sitten olla niin. Ikävää, mutta ei voi mitään. En kai minä voi olla jatkuvasti paapomassa aikuista miestä ja osoittamassa sormella sen virheitä?! En voi, en jaksa, enkä edes halua. Perkele, että minua sitten vituttaa koko viinan keksiminen. Eikö sitä voisi mitenkään kieltää lailla?
Mikähän tätä näppäimistöäkin on nyt ruvennut riivaamaan? Tietyillä nettisivuilla se esimerkiksi laittaa – merkin sijasta / merkin. Tai sitten ei laita ollenkaan esimerkiksi @- merkkiä. Ihmeellistä. Kuitenkin esimerkiksi suomi24:n sivuja selatessani kaikki toimii normaalisti, samoin kuin nyt kirjoittaessani tätä… Tekstinkäsittelyohjelma pelittää normaalisti. Missä siis vika?
Illallahan – tai olihan se jo yötä – minä innostuin valittelemaan siitä, miten taas kerran joku tai jotkut ovat asettaneet alkoholin minun edelleni. Juu, enkä ollenkaan syyttä suotta. Aluksi voisin tässä vaikka kertoa, että isäni tuli kyllä kotiin tuossa ennen kolmea, mutta sittenpä minä en oikeastaan saanutkaan nukkua ennen kuin aamupuolella. Se nimittäin kulki koko ajan tupakalla ja jääkaapilla, ja tuli välillä polttelemaan tuohon olohuoneeseenkin. Nukupa sitten siinä tupakansavussa vielä kun et itse polta. Jouduin sitten tuulettamaan huonetta jonkin verran, ja näköjään olen nyt sen seurauksena menettämässä ääneni ja keuhkotkin tuntuvat ikäviltä jos täytyy yskiä.
Koska pääsin nukkumaan vasta joskus aamuseitsemän aikoihin, nukkumiseni venyikin sitten kolmeen saakka päivällä. Ihme kyllä, koira on nukkunut kanssani ihan kiltisti, eikä se ole tehnyt tarpeitaan selvästikään sisälle. Mikä on tietenkin hyvä juttu ja iloinen yllätys. Päästyäni sohvalta ylös menin sitten katsomaan isän huoneeseen, että vieläkö se mahtaa nukkua vai onko jo päässyt sängystään ylös. Vaan ei – sehän ei ollut koko huoneessa eikä huushollissa, kun tarkemmin aloin katsomaan. Eikä tokikaan ollut mitään kovin suurta kysymystä siitä, että mihin se on mahtanut mennä. Ravintolaan tietysti.
No, minä menin käyttämään koiran pihalla. Ajattelin, että voisin kotiin tullessani vaikka ottaa auton alle ja mennä käymään kaupassa, että saan tänne jotain syötävää itsellenikin. Mutta minun tuurinihan tiedetään, ja isä oli jostain syystä ottanut auton avaimetkin matkaansa. Ikään kuin se niillä jotain tekisi. Pitäisi varmaan katsoa, missä se toinen kappale autonavaimista on, koska tiedän, että täällä on sellainenkin… Soitin nimittäin sille, ja se on nyt tehnyt tuloaan tänne noin puolitoista tuntia, siitä huolimatta, että minä sanoin, että minulla on vittu nälkä ja minun on päästävä kauppaan. Vaan kun ei. Hmm, oikeastaan voisin tässä välissä tehdä pienen etsintäkierroksen.
Haa, löysinpäs autonavaimen! Pääsen sittenkin kauppaan. Jatketaanpas sitten myöhemmin.
Pakko valitella vielä jostain tällekin yötä, näköjään. En välttämättä olisi halunnut valittaa, vaan minkäs teet. Isä osti tuossa torstaina Alkosta kolmen tähden Jallupullon. Ajatteli tehdä siitä nätisti joinakin iltoina itselleen jonkinlaisia drinksuja, ja mikäs siinä.
Eilettäin se sitten aloitti pullonsa. Drinkkejä se tekikin, ja ihan nätisti otteli. Tietysti Jallu nousi sille hieman päähän, mutta eihän se nyt ole mitenkään ihmeellistä. Se meni sitten illan päälle kiltisti nukkumaan ja heräsi aamulla pirteänä ylös. Jopa pirteämpänä kuin minä, että joo, en voi tosiaan valittaa.
Tänään se innostui sitten maistelemaan näin illasta lisää. Jossain vaiheessa totesin, että maistua taitaa tosiaan. Tuossa vaiheessa pullosta oli jäljellä vielä yli puolet, että vaikka se olikin maistunut, niin ei ehkä siinä määrin, kuin minä pelkäsin ja ajattelin. Isä totesikin, että minun kannaltanikin on paljon parempi, ettei hän ala nyt harrastaa noita juomatouhuja. Juu, minä myöntelin. Olen kyllä ihan samaa mieltä asiasta.
Yhtäkkiä isä kuitenkin ilmoitti, että lähtee käymään tuossa lähellä sijaitsevassa pubissa korkeintaan kahdella paukulla, ja tulee sitten takaisin. Minä ihmettelin, mistä se nyt yhtäkkiä moisen kipinän sai. En yrittänyt sen kummemmin taivutella sitä jäämään kotiin, totesin vain, että suosittelisin kyllä sitä kotiin jäämistä. Isä kuitenkin tilasi itselleen taksin, ja lähti kiireen vilkkaa sen kummemmin laittautumatta.
Joo… No, minäpä sitten kävelin äskettäin olohuoneen puolelle ja vilkaisin kirjahyllyn päällä olevaa Jallupulloa. Aika tyhjältähän se kyllä näyttää, pohjalle on jätetty sellainen vajaa sentti juomaa. Että enäähän ei kyllä epäilystä ole ainakaan siitä, mistä se baariin lähtökipinä sitten tulikaan.
Tuntuu vähän typerältä valittaa tällaisesta asiasta. Isä on aikuinen ihminen, ja minäkin olen jo aikuinen. Mitä minä siis tässä valitan ja huokailen. Totta kai isällä on oikeus käydä baareilemassa, jos niin haluaa. Mutta sitä minä vain tässä mietin, ettei sille jäisi tuo homma sitten päälle. Ensinnäkään en kovastikaan toivo sitä, että se tulisi täysin umpitunnelissa kotiin. Tai että se sitten seuraavana päivänä jatkaisi tuota touhuansa. Joskus niinkin on käynyt, ja nyt varsinkin sen työtilanteen takia vitutus voi olla sen verran korkealla, että niin saattaa käydäkin.
Minua vain ottaa aivoon, että luvataan olla ottamatta vedoten minun äitini vasta sattuneeseen kuolemaan, ja sitten kuitenkin otetaan. Tuntuu, että taas minä jäin yksin. Taas kerran viina - tai yleensäkin alkoholi - osoittautuu jollekin ihmiselle tärkeämmäksi kuin minä. Kivaa, niin kivaa. Ehkä minä liioittelen, ehkä en. Voiko ihminen tuntea tunteitaan liioitellusti?
Mietin tässä erästä viime vuoden elokuista iltaa kera erään miespuolisen henkilön, kutsuttakoon häntä nyt vaikka T:ksi. Juu, iltahan oli varsin ihana ja minun makuuni kaikin puolin. Ja tämä T… No, se on ollut minun sydämessäni ja mielessäni koko ajan. Itse asiassahan me olemme olleet tekemisissäkin ihan säännöllisesti, mutta emme kuitenkaan tehneet mitään väärää – emme edes puhuneet. Tai okei, miten sen nyt ottaa sitten, mikä on väärää ja mikä ei. Onko esimerkiksi väärin kertoa kaipaavansa toista, jos oikeasti kaipaa? Jos siihen ei kuitenkaan sisälly mitään sen seksuaalisempaa? No, minusta ei.
Mutta juu. Taas eilen illalla minulle tuli ihan valtava kaipaus tuota iltaa ja T:tä kohtaan. Tämä saattaa tietysti johtua ensinnäkin kevään tulosta ja kesän odotuksesta. Aina näin kevään aikaan minut valtaa sellainen kaipaus, etten osaa sitä pukea sanoiksi. Tai sitten se saattaa johtua siitä, millainen ”tilanne” minulla ja Miehellä on. Minä kun niin kovasti haluaisin jotain oikeaa, pysyvää ja… normaalia. Tuntuu, että ”kaikilla muilla” on, mutta minulla ei. Vaikka tokikaan näin ei ole. Silti tuntuu masentavalta kuulla, miten hyvin muilla tuntuu menevän ihmissuhteidensa kanssa ja miten onnellisia nämä niissä ovat.
Minä se vain jumitan paikoillani, ja odotan.
Odotan, että jotain positiivista tapahtuu ja että joku asia menee jollain tavalla eteenpäin. Miehen kanssa tätä odottamista on ihan liiankin kanssa. Mitään ei tunnu tapahtuvan missään muualla kuin puheissa, ja minä kun niin kovasti toivoisin jutun olevan henkisesti muutakin kuin puhetta ja niiden puheiden kuuntelua.
Vaan niistä syistähän minun piti puhua – ehkä vähän puolustellakin itseäni. (Minä kun tunnen ehkä tekeväni vähän väärin, kun tällä tavoin pidän mielessäni jotain toista ihmistä Miehen lisäksi… Tunteilleen kun ei vain voi mitään. Toisaalta minä en edes halua toistaiseksi voida näille ajatuksilleni tai tunteilleni mitään.) Vaikka varmasti osasyyt on minun ja Miehen ”tilanteessa” ja suhteen tilassa, sekä vuodenajassa, niin on tässä tietysti muutakin. Minulla on eräitä aitoja tunteita, jotka tahdon säilyttää. Juu, ja haluaisin myös tehdä noiden tunteideni kanssa jotain. En kuitenkaan kuolettaa niitä, päinvastoin.
Juttelin taas eilen T:n kanssa. Voi hyvänen aika sentään, miten hyvä olo ja mieli minulle tulikaan, kun sain vain jutella sen ihmisen kanssa. Sellaista oloa minulle ei oikeasti ole tullut koskaan siitä hyvästä, että olen saanut jutella Miehen kanssa. Ikävää, mutta totta. Ehkä minun ja Miehen henkinen välimatka on pitempi, kuin olen osannut kuvitellakaan – ehkä minulla ja T:llä sitä ei ole juuri ollenkaan.
Ja nyt minä sitten ajattelen taas T:tä. Ja sitä, miten pian haluaisin nähdä sen uudestaan. Ja jutella sen kanssa, kunnolla. Ja ehkä vähän muutakin.
Tiedän, että tämä on Miestä kohtaan väärin, mutta minähän olenkin moraaliton paskiainen. Sellaiseksi ihminen tulee ennemmin tai myöhemmin, jos se ei saa sellaista kohtelua, kuin tarvitsisi. En jaksa selittää enempää, mutta Miehen käytös ja toiminta on välillä niin kertakaikkisen perseestä, niin perseestä.
Tosin, ehkä moraalittomana paskiaisena oleminen voisi joskus saada pisteenkin. Joskus, jossain muualla ja jonkun muun kanssa. Koska Miehestä ei ole siihen, että se käyttäytyisi kerrankin sen mukaan ja sillä tavalla, että minä itse kokisin olevani oikeasti arvostettu ja rakastettu. Sanoja jokainen voi sanoa, lempeästikin. Mutta on eri asia, kuka ne sanoo ja kuka niitä oikeasti tarkoittaa.
Minun pitäisi varmaan erota Miehestä. Ihan tosissaan, eihän tästä suhteesta tunnu olevan minulle mitään muuta kuin päänvaivaa ja valittelua. Jos nyt alkaisin käymään läpi näitä blogissani olevia kirjoituksia, niin olenpa varma, että suurin osa näistä kirjoituksista koskee Miestä ja sitä, miten minä siitä ja sen touhuista valitan. Eikä se taas kerro suhteesta kovin paljon hyvää, valitettavasti. Tuntuu, että suhteessa on enemmän kysymysmerkkejä, mustia aukkoja ja valittamisen aiheita, kuin varmuutta, perusturvallisuutta ja hyviä asioita. Valitan.
Eilettäin sain onneksi luopua yhdestä huolestani: Sain peräti viime kuun rahat tililleni ja sain täten maksettua viime kuun vuokran, terveyskeskuslaskun sekä sähkölaskun. Nyt ei ole sen suhteen hätää, mutta tiistaina on kyllä mentävä Pohjoiseen laittamaan uusi rahananomushakemus sinne jonnekin, jos meinaa saada maksettua vuokransa tässäkin kuussa. Mutta, minun bloginihan ei varsinaisesti keskity raha-asioihin enkä muutenkaan välittäisi nyt miettiä niitä enempää, joten unohdetaanpas ne.
Eilettäin kohtasin myös pienen takaiskun liittyen Mieheen. Sen suuremmasta asiasta ei ole kyse, mutta taas kerran sain todeta Miehen olevan juhlatuulella. Aluksi juttelimme niitä näitä, kunnes tulin kysyneeksi taustamelun vuoksi, missä Mies on. Se kertoi olevansa naapurissa. Kummastelin mielessäni, että harvemmin se sinne selvin päin menee. Hetken päästä kuitenkin selveni, että ei se ihan selvin päin sillä hetkelläkään ollut, mutta ei niin humalassakaan, ettäkö olisin jotenkin voinut sitä sen kummemmin huomioida. Taas kyllä olin ihmetellyt, miksi Mies kuulosti jotenkin niin omituiselta verrattuna omaan itseensä.
Ravintolaan menemisestä se ei maininnut vielä siinä vaiheessa mitään, mutta toisaalta pidin sitä jo itsestään selvänä muutenkin. Mielessäni pohdiskelin, että siellä sitä rahaakin taas palaa ja sitten Mies saa olla vinkumassa ja valittamassa, kuinka raha ei riitä edes ruokaan. Tietenkään en ryhtynyt pitämään mitään moraalisaarnaa Miehelle, vaikka ehkä olisi kannattanutkin. Ajattelin, että on taas kerran parempi alkaa puhumaan vasta sitten, kun Mies on selvin päin.
Otaksuin tuon hetken tulleen tänään soittaessani Miehelle joskus päivällä. Valitettavasti olin väärässä, vaikka sitä toisaalta jollakin lailla tiesin odottaakin. Juu no, Mies siellä oli edelleen juhlatunnelmissa, ja oli todellakin nauttinut heti aikaisin päivällä vettä väkevämpiä ihan riittämiin. Sössöttänyt se ei silloin vielä, mutta muutenhan sen äänestä kyllä kuuli varsin tarkkaan, että humalassa ollaan joo. Tässä sitten päivän ja illan mittaan olen soitellut sille useamman kerran ja edelleen todennut sen istuvan ravintolassa. Siellähän se aika kuluu tietysti kun siellä on sen eräs kaverikin, ja muitakin tuttuja – mutta kuitenkin, voi helvetti!
Ihme kyllä, tänäänkään emme ole saaneet riitaa aikaiseksi mistään. Minulla on yleensä mennyt hermo Mieheen viimeistään siinä vaiheessa, kun se on humalassa ruvennut puhumaan jostain. Tänään se ei alkanut muistella menneitä eikä muutenkaan ollut hankala, niin kuin se joskus tuppaa olemaan. Sen sijaan se mussutti, että sillä on niin ikävä minua että sen sydän rikkoontuu, kun minä en tule ollenkaan täältä pois. Meidän pitäisi sen mukaan alkaa nyt oikeasti elämään yhdessä ja lopettaa tämä leikkiminen. Mies kuulemma rakastaa minua sydämestä asti ja minä olen kuulemma sen enkä kenenkään muun. Minunkin pitää kuulemma sisäistää tämä asia.
No, mitäpä minä nyt sitten osasin niinkään tuohon sanoa… En yhtään mitään. Sinällään noita sanojahan olisi kuunnellut ihan mielellään – jos Mies siis olisi ollut selvin päin. Mutta kun ei niin ei. Minua ärsyttää suunnattomasti, että tuollaisia asioita pitää alkaa puhumaan päissään. Jos niistä ei voi selvin päin puhua, niin sitten minun puolestani antaa olla puhumatta. Sitä paitsi voisin vaikka lyödä vetoa, että sinä päivänä, kun Mies tuosta juhlameiningistään selviää, se ei enää muista koko puheitaan tai sitten jos muistaa, niin ainakin peruu ne tavalla tai toisella. Ei sillä, että minä niitä niin tosissani olisin ottanut Miehen sekavan tilan vuoksi, mutta ärsyttääpä vain.
Tätä juhlien pitkittymistä on nyt Miehen kohdalla sattunut viime aikoina useita kertoja. No, kaikista niistä kerroistahan minä olen kertoillut tänne. Ja näköjään taas saan olla valittamassa siitä, miten se hilluu päissään ravintolassa. Ei se tietenkään niin paljoa ota aivoon, kun en ole nyt itse seuraamassa sitä meininkiä siellä päässä, mutta ottaapa kuitenkin ihan tarpeeksi. Minusta Mies voisi ihan oikeasti keksiä itselleen muutakin ajanvietettä. Eikö juhlapyhiksi voi keksiä mitään muuta tekemistä kuin juominen? Itselläni nämä Pääsiäisen pyhät kyllä sujuvat ihan selvissä merkeissä, ja muutenkaan tuo juominen ei ole minun mielestäni ratkaisu mihinkään tekemisen puutteeseen – pikemminkin tekosyy.
Tuntuu, että Mies ei ymmärrä, että tuosta sen monen päivän juhlimisesta voi seurata ihan oikeita ongelmia, enkä nyt puhu meidän ihmissuhteestamme. Minun pitäisi kai puhua sen kanssa niistä muista ongelmistakin, mutta turhaanhan minä tässä vaahtoan, kun Mies ei tätä ole kuulemassa eikä näkemässä. Krapulainen aamukaan ei ole hyvä puhumiselle – tai edes kuuntelulle. Jos Miehelle tiuskaisee vähänkään kun se on krapulassa, niin se hermostuu ja sanoo, ettei jaksa riidellä. Typerää, että se kuvittelee, että minä jaksan ja olen valmis sietämään mitä tahansa ja vieläpä määrättömiä määriä. Juu.
Sitä paitsi mietiskelin tuossa juuri, että tämä meidän vanhempien ihmisten häpeilymme on vähän nurinkurista. Siis tuohon Miehen kulttuuriinhan kuuluu se, että mies ja nainen eivät istu vierekkäin autossa tai muuallakaan, jos joku vanhempi voi nähdä. Mutta esimerkiksi silloin, kun Mies on äitynyt juhlatuulelle ja laittanut minut ajamaan autoa itselleen, niin eipä ne häpeämistavat ole silloin sille tulleet mieleen. Niin, minusta kun on ihan loogista, että saattaisihan sitä jotkut vanhemmat ihmisetkin olla liikkeellä myöhemmin ja siten nähdä meidän istuvan vierekkäin. Mutta Mieshän ei ole ilmeisesti tällaista kulttuurillista tekijää jaksanut ajatella, joten enpä ole minäkään katsonut asiakseni huomauttaa siitä mitään.
Naisten vaivat muuten yllättivät minut tänä iltana. En siis taidakaan olla raskaana. Tai sitten nuo ovat niin sanotut valemenkat. Katsellaan nyt. Aikataulunsa puolesta ne kyllä sopisivat ihan hyvin kuvaan, ja ehkä muutenkin parempi, etten ole tässä elämäntilanteessa raskaana. Kaikki aikanaan. Toisaalta on tietysti pieni pettymys, etten todennäköisesti odotakaan lasta. Toisaalta olen kuitenkin myös helpottunut, eikä pettymys sillä tavalla paina, kuin voisi ajatella.
|
